Lokakuu 1995. Kaikki nämä vuodet olin pitänyt tavoitteenani hankkia Lyhtypirtin Viestiin presidentin haastattelun – ja tein haaveeni eteen kovasti töitä. 11-vuotiaana olin kirjoittanut kirjeen Mauno Koivistolle, keväällä 1994 olin lähestynyt eläköitynyttä presidentti Koivistoa haastattelupyynnöllä sekä yrittänyt nyhtää presidenttiehdokas Elisabeth Rehniltä lupauksen antaa haastattelu, jos hän voittaisi vaaleissa. Juhannuksena 1995 olin jo lähellä tavata Martti Ahtisaaren Naantalin Kultarannassa, mutta sekään ei sitten onnistunut. Valitettavasti.
Heti Kultarannan-reissuni jälkeen annoin Kangasalla vierailevalle presidentin lehdistöpäällikölle Jussi Lähteelle kirjeen, jonka hän lupasi toimittaa suoraan Ahtisaarelle. Syksyyn mennessä olin jo luopunut toivosta saada siihen minkäänlaista vastausta.
Aloitin lukion toisen luokan, täytin 17 vuotta. Erään syyskuisen koulupäivän jälkeen äiti kertoi, että minulle oli soitettu tasavallan presidentin kansliasta. Arvasin, mihin asia liittyy.
Soitin siis kansliaan Miia Haapalinnalle ja odotin kuulevani ilmoituksen, ettei pyytämäni haastattelu onnistu.
Mutta. Olin väärässä.
– Teille on varattu tasavallan presidentin haastattelu Mäntyniemessä 12. lokakuuta kello 10-10.30, Haapalinna ilmoitti iloisesti.
Siinä se oli. Unelmieni täyttymys. Saisin haastatella presidenttiä.
MINULLA SATTUI olemaan koulussa englannin uusintakoe juuri torstaiaamuna 12. lokakuuta. Ensimmäisestä yrityksestä olin napannut puhtaan nelosen ja numero olisi pitänyt saada korotettua ainakin viitoseksi. Jostain syystä se oli nyt toisarvoista.
Koputin opettajanhuoneen oveen ja pyysin englanninopettajani juttusille. Sanoin, etten mitenkään pääsisi kokeeseen, kun pitää lähteä haastattelemaan Ahtisaarta Mäntyniemeen.
Opettaja katsoi minua tympääntyneenä.
– No, sinä varmaan sitten itse tiedät, kumpi on tärkeämpää.
Rehtorini Hannu Mattila onneksi suhtautui myönteisemmin ja lupasi, että saisin osallistua kokeeseen toisen luokan mukana. Samalla hän antoi luvan lainata Messukylän viestintälukion radiotason nauhuria. Tätä haastattelua ei tarvitsisi nauhoittaa särisevällä sanelukoneella.
Nauhurin, mikrofonin sekä Ahtisaarelle tuliaisiksi ostamani Hannu Hyttisen Pipa päässä rotvallir reunalla – tampere-suomi -sanakirjan pakkasin mielestäni näppärään pussukkaan, jonka olen myöhemmin kuvanauhalta tarkistettuani todennut nykyiseksi kosmetiikkabägikseni. Se on käynyt tasavallan presidentin työhuoneen pöydällä sekä myöhemmin satojen eri lavuaarien reunoilla.
KOHTI HELSINKIÄ lähdimme ajamaan torstaiaamuna 12. lokakuuta 1995 kello 6.30. Pyysin mukaan valokuvaajaksi Viikko Kangasala -lehden päätoimittajan Vesa Riihisen, joka oli huolinut minut lehden avustajaksi helmikuussa. Vaikka tein juttuja VK:hon, toimitin edelleen Lyhtypirtin Viestiä. Martti Ahtisaaren haastattelu tulisi LPV:n sadanteen numeroon.
Videokuvaajaksi lupautui Heikki Mäenpää, jota sain kiittää sekä yhteydestä Jussi Lähteeseen että aiemman Kultaranta-keikan järjestymisestä. Mäenpää tunsi myös Martti Ahtisaaren jo tämän vaalikiertueen ajoilta.
Olimme Mäntyniemessä kymmenen minuuttia etuajassa. Vesku ajoi auton portista sisään – ja jos siihen mennessä ei hermostuttanut (juu ei!), niin nyt se jännitys vasta alkoikin. Ylläni oli hieman iso ruudullinen pikkutakki ja suorat housut, kädessäni kosmetiikkabägi. Virka-asunnon ovella kättelin siviilipukuista henkilökunnan edustajaa, sisäpuolella odotti Ahtisaaren uusi adjutantti, majuri Jari Kallio (nykyinen kenraalimajuri). Alkajaisiksi hän ohjasi minut kirjoittamaan nimeni vieraskirjaan. Käteni vapisi niin pahasti jännityksestä, että en saanut tuherrettua kuin harakanvarpaita.
Kallio selvitti meille haastattelun kulun, joskin kaikki puhe meni ohi korvieni. Kun oli aika astua sisään Mäntyniemen edustuspuolelle, lähdin kävelemään väärästä ovesta ja lopulta paukkasin presidentinkin pakeille liian aikaisin.
Adjutantti ilmoitti meidät presidentille – ja silloin olinkin jo hänen työhuoneessaan. Nyt lähes 24 vuotta myöhemmin aloin miettiä, oliko meidän tarkoitus tehdä haastattelu salin puolella, mutta tunginkin suoraan virkahuoneeseen.
Sillä ei ole väliä. Mäntyniemen isäntä otti meidät sydämellisesti vastaan, kätteli ja ohjasi neuvottelupöydän ääreen. Seuraamme liittyi myös presidentin neuvonantaja, ulkoasiainneuvos Alpo Rusi.
MARTTI AHTISAARI pyysi henkilökuntaa toimittamaan meille kahvia. Lopulta meidän eteemme katettiin teetä. Presidentti pahoitteli, mutta huomautti juoman olevan erinomaista tansanialaista mansikanlehtiteetä.
Annoin Ahtisaarelle tuliaiskirjan, jota hän alkoi tavata innokkaasti.
– Aikaisee… ehtoo… astikka… Näähän on ihan tutuntuntuisiakin sanoja. No niin, olkaa hyvä.
Ja niin alkoi haastattelu. Tiesin, että haastatteluaika oli varsin rajallinen, ainoastaan puoli tuntia. Normaalisti olin jäänyt haastateltavieni luo kyläilemään 4–6 tunniksi. Tälläkin kertaa olin tehnyt huolellisesti kysymykset – ehkä vähän tavallista virallisemmin. Minua oli myös prepattu puhuttelemaan presidenttiä muodollisesti sekä teitittelemään. Kysymyksiä ei ollut paljon, mutta Ahtisaari vastasi jokaiseen pitkästi ja laveasti.
Herra tasavallan presidentti, mitä eväitä olette saanut lähtiessänne kulkemaan tietä, joka lopulta vei kohti Presidentinlinnaa?
– Ehkä se kaikkein paras evästys on sieltä kotipiiristä, niin kuin kai jokaisella meillä on. Se kotiympäristö ja vanhempien sekä myös sukulaisten vaikutus kasvamiseeni on merkittävä. Olimme evakkoja, ja se on ollut yhteisenä tekijänä. Itse olen karjalainen, äitini suku on Karjalasta kotoisin. Sanoisin, että tuohon karjalaisuuteen liittyy hyvin paljon myönteistä, sellainen elämänilo, presidentti arveli.
Kysyin Ahtisaarelta, miten presidenttiys oli vaikuttanut hänen elämäänsä. Vastaus oli, ettei yksityiselämää ollut enää lainkaan.
– Aikaisemmin saatoin vain piipahtaa yhtäkkiä alakerran Q-teatteriin. Soitin vain pojille ja kysyin, olisiko meille lippua illan näytökseen. Nykyään tällainen piipahtelu ei enää käykään. Turvamiehet ovat aina mukana.
Presidenttifriikkinä minua kiinnosti myös edeltäjien vaikutus tasavallan kymmenennen presidentin toimintaan.
– Se on inspiraationi lähde. Mielenkiintoista on ajan sallimissa puitteissa koettaa katselle, mitä edeltäjäni itse kukin teki ja ajatteli eri kysymyksistä. Täytyy muistaa, että jokainen eli sitä omaa aikaansa. Olisi väärin käydä keskustelua, oliko asianomaisen presidentin käyttäytyminen tämän päivän tietojen valossa oikein vai väärin. Päätökset tehtiin omassa ajassaan. Kansakunnan kannalta olen tyytyväinen tällaisista edeltäjistä.
Kuuntele koko haastattelu tästä.
YLITIMME LOPULTA haastatteluajan reippaasti. Kolmen vartin kohdalla oveen koputettiin ja adjutantti Kallio tuli ilmoittamaan, että auto odottaa presidenttiä.
– Mikäs meillä seuraavaksi olikaan? Ahtisaari kysyi neuvonantajaltaan.
– The Times -lehti. Presidentinlinnassa kello 11, Alpo Rusi ilmoitti.
– No niin, herra se on herrallakin, Ahtisaari naurahti haastattelun päätteeksi.
Hän ilmoitti tulevansa vielä joskus mielellään kotipitäjääni laulamaan Kesäpäivä Kangasalla -laulua ja lähetti terveisiä kangasalalaisille.
– Kiitos, kun tulitte käymään, presidentti vielä kiitteli kätellessään.
Eipä kestä. Mukava oli käydä.
Presidentti Ahtisaaren kohtasin vielä myöhemminkin, mutta en koskaan enää näin läheisesti. Aamulehden toimittajana tosin törmäsin häneen melko kirjaimellisesti. Otin Tampereen yliopistolla kuvaa Puolan presidentistä Aleksander Kwasniewskistä ja peruutin suoraan päin Ahtisaarta.
Linnan juhlissa 2009 uskaltauduin esittelemään itseni presidentti ja nobelisti Ahtisaarelle. Kiitin syksyn 1995 haastattelusta. Ahtisaari ei sanonut mitään, mutta naurahti, ojensi kätensä ja puristi pitkään.
LYHTYPIRTIN VIESTIN sadannen numeron oli määrä ilmestyä 25. lokakuuta 1995, aivan lehteni kuusivuotissyntymäpäivän alla. Aviisi oli siihen asti ollut kahdeksan A4-liuskan kokoinen ja painosmäärältään 50 kappaletta.
Ennen Mäntyniemen-keikkaa päätoimittaja Vesa Riihinen oli lausunut oman vallankumouksellisen ehdotuksensa.
– Mitäs jos muutettaisiinkin Viikko Kangasala yhden viikon ajaksi Lyhtypirtin Viestiksi?
Olin nuori ja suostuin kaikkeen. Miksenpä myös lehteni jakelulevikin nostamiseen kerralla 12000 kappaleeseen. Viikko Kangasala piti siis väliviikon ja Lyhtypirtin Viesti tuurasi, tosin osa lehden vakiokamoista julkaistiin omalla paikallaan.
Tämä tarkoitti sitä, että minun piti syyslomallani ahkeroida lehteen paljon muitakin juhlanumeroon sopivia juttuja. Ahtisaaren haastattelun lisäksi tein uusintahaastattelun Kylli Koskesta sekä Vili Auvisesta ja Eila Roineesta, soitin Kalle Päätalolle, haastattelin Katri Helenaa hyväntekeväisyyskonsertin väliajalla, jututin Luonnontieteellisessä museossa lintumaalaria ja tein reportaasin hirvenmetsästyksestä.
Sadannen numeron kunniaksi järjestettiin Viikko Kangasalan toimituksessa myös tiedotustilaisuus, jonka noteerasivat Radio Suomi ja Aamulehti ja Kangasalan Sanomat.
OLIN KÄVELLYT ULOS Mäntyniemestä pöllämystyneenä. Ymmärsin, että olin saavuttanut silloisen elämäni tärkeimmän tavoitteen. Tätä pohdin myös sadannen Lyhtypirtin Viestin pääkirjoituksessa.
Mitä jää jäljelle tavoitteen saavuttamisesta? Hyvä mieli – se lienee oikea vastaus. Mutta jääpä myös melkoisen tyhjä tunne, mitä seuraavaksi?
Martti Ahtisaari
syntynyt 23.6.1937 Viipurissa
LPV 100, 8–10/1995
