LPV: Heikillä ja Kaijalla, nääs

Helmikuu 1991. Yhden riittävän hyvin onnistuneen puhelinhaastattelun sekä lukijoiltani saaman myönteisen, yllättyneenkin palautteen jälkeen päätin, että seuraavaksi tekisin ihan oikean julkkishaastattelun kasvotusten. Reunaehdot olivat kuitenkin tiukat: julkkisten pitäisi asua lähellä Kangasalaa ja heidän yhteystietonsa pitäisi löytyä puhelinluettelosta.

Koulusta kotiin päästyäni televisiosta ei iltapäivisin tullut juurikaan ohjelmaa. 1960-luvun perhesarjan Heikki ja Kaija uusinnat olivat erinomaista vaihtoehtotekemistä läksyjen sijaan. Tamperelaisen työläisperheen arjen käänteitä jännittäessä puolituntinen kului kuin siivillä.

Heikkiä ja Kaijaa näyttelivät Vili Auvinen ja Eila Roine, muissa keskeisissä osissa nähtiin muun muassa tunnetut näyttelijät Sylvi Salonen ja Veijo Pasanen. Sylviä olinkin jo haastatellut, mutta lapsille erityisesti Pelle Hermannin hahmosta tuttu Veijo oli kuollut pari vuotta aiemmin.

Aloin suunnitella itse pääparin haastattelemista. Etsin molempien puhelinnumerot luettelosta ja yllätyin. Koska molempien osoite näytti olevan Tampereen Ojakadulla samassa talossa, rapussa ja asunnossa. Hehän olivat siis ihan oikea aviopari! Jestas, tämä oli uutinen!

Ilmeisesti äiti oli saanut puhelinsoitostani Sylvi Saloselle sen verran tykytystä, että suositteli minulle ensin kohteliaan kirjeen kirjoittamista. Väänsin puhtaan paperiarkin kirjoituskoneeseeni ja kirjoitin Vilille ja Eilalle haastattelupyynnön. Postitin kirjeen keskiviikkona ja lauantaina oletin heidän jo lukeneenkin sen.

Soitin luettelossa olevaan numeroon ja kävin seuraavan keskustelun Vili Auvisen kanssa (tarkka litterointi päiväkirjastani).

– Auvisella.
– Täällä on Tuomas Marjamäki, terve”
– Terve!
– Oletteko saaneet kirjeeni?
– Olemme.
– No oletteko miettineet asiaa?
– Tule koska tahdot.

Sovimme haastattelupäiväksi lauantain 2. helmikuuta 1991.

Jännitin elämäni ensimmäistä oikeaa juttukeikkaa kovasti. En tiennyt Vilin ja Eilan elämästä kovinkaan paljon, mutta onneksi juuri ennen haastattelua eläkeläisille suunnattu Kultaiset Vuodet -lehti oli tehnyt heistä jutun, josta sain ainakin perustiedot. Tein listan kysymyksiä etukäteen ja paneuduinkin hommaan huolella.

Oletko sinä Vili koskaan ollut teatterin näyttelijä?
Mikä ensimmäinen ohjaamasi näytelmä oli?
Alkoiko Heikkinä olo välillä tympiä?
Ketkä olivat läheisimmät työkaverisi?
Toissa jaksossa Heikki oli autokoulussa. Ajatko itse autoa?
Entä Eila, koska sinä olet syntynyt?

Pakkasin reppuuni joululahjaksi saamani isokokoisen radionauhurin, jonka sisäisellä mikrofonilla pystyi äänittämään, vaikka hurina oli hemmetillinen.

Vanhempani jättivät minut Ojakadulle ja löysin itse Auvisten kotiovelle. Vili ja Eila ottivat minut iloisesti vastaan ja esittelivät suurta, kaunista asuntoaan, josta olin nähnyt jo aiemmin kuvia lehdessä. Tarkka selostus julkaistiin Lyhtypirtin Viestissä numero 43.

Kello on 12.05 lauantaina 2. helmikuuta 1991. Tuomas Marjamäki on Ojakadulla. Valitettavasti Vili Auvisen ja Eila Roineen talon, joka on valmistettu 1920-luvulla, ovet ovat lukossa. Onneksi paikalle saapuu nuori isä lastenrattaiden kanssa kohti samaa rappua. Kaikkien tuntemat tv-sarjan ”Heikki ja Kaija” asuivat seuraavan oven takana, jossa oli hieno vanhanajan kolkutin. Siihen oli kaiverrettu ”Auvinen”. Eila Roine avasi oven ja pian myös Vili tuli eteiseen. Kun kukat olivat annettu vilkaistiin taloa nopeasti Vilin kanssa. (…)

Istuuduimme olohuoneeseen. Kauhistelimme aluksi maailman tilannetta – Saddam Husseinia ja pari viikkoa aiemmin syttynyttä Persianlahden sotaa. Jännitys Viliä ja Eilaa kohtaan oli hävinnyt jo kätellessämme.

Napsautin nauhurin hurisemaan ja aloitin elämäni ensimmäisen oikean face-to-face-haastattelun.

Neliminuuttinen näyte Eila Roineen ja Vili Auvisen haastattelusta. Alkuperäinen nauha puolisen tuntia.

Kuten Sylvi Salosen haastattelussa, myös tällä kertaa otin esille suuren epäkohdan: Pulttibois-sketsisarjassa vitsailtiin häpeämättömästi tamperelaisten kustannuksella. Heikki ja Kaija -sketseissä oli naureskeltu manselaisille kliseille ja tehty julkea Nääs nääs -laulukin. Haistoin tässä skandaalin.

TUOMAS: Ja teitä ei todellakaan suututa tuo ”Pulttiboisin” nääs, nääs?
E&V: E-hei.
EILA: Se on enemmän semmoista tamperelaisten parodiaa kuin ”Heikin ja Kaijan”parodiaa.
VILI: Ei siinä sarjassa koskaan sanottu nääs, nääs.
TUOMAS: Siinä taisi kerran Veijo Pasanen sanoa kerran nääs, mutta sekin oli niin hiljaisella äänellä. Onko Aake tai Pirkka-Pekka koskaan pyytäneet anteeksi tai kysynyt lupaa?
E&V: Ei, ei toki. Eikä ole tarviskaan. Kyllähän semmoista tehdä saa tietysti.

Totta kai otin puheeksi myös presidentit. Oliko maankuuluilla näyttelijöillä ollut yhteyttä maan päämiehiin?

EILA: Ei muuten kuin että ollaan me Kekkosen aikana oltu kolme kertaa Linnassa.
VILI: Niin, minä olin kolme ja Eila kaksi.
EILA: Juu, mulla oli silloin juuri työ, enkä päässyt sinne. Niin että Kekkonen on tavattu ja Koivistokin, minä ainakin olen tavannut, kun hän on ollut katsomassa teatterissa jotain näytelmää.

Suomen presidenttejä suuremman vaikutuksen minuun teki se, että Tsekkoslovakian istuva presidentti – aiemmin maineikkaana näytelmäkirjailijana tunnettu Vaclav Havel oli Vilin kavereita.

Mukavasti sujuneen haastattelun ja kahvittelun jälkeen otin itse valokuvat juttuuni. Vietin Ojakadulla kaksi tuntia.

Totuutta rakastavana journalistina halusin kertoa Auvisten kuulumiset juuri sellaisina kuin ne minulle kerrottiin. Siksi purin haastattelun sana sanalta lehteeni kuin näytelmän käsikirjoituksen. Yhteen numeroon kaikki ei mahtunut, joten tarina jatkui vielä seuraavassa numerossa.

Tässä on sanatarkka haastattelu ja joka ikinen sana on oikeasti sanottu, eikä kysymyksiä ole karsittu.

Pidimme Auvisten kanssa yhteyttä vuosikausia ja pääsin heille kyläilemään vielä myöhemminkin. Uuden haastattelun sain tehdä vielä syksyllä 1995, seuraavana kesänä Vili Auvinen sitten kuolikin.

Eila Roineen tapasin viimeksi kymmenkunta vuotta sitten Linnan juhlissa, joissa hän oli veljensä Eskon kanssa vieraana – minä tietysti toimittajana. Muisto parinkymmenen vuoden takaisesta haastattelusta sai meidät molemmat hymyilemään lämpimästi.