Kevät 1991. Toimittajat tykkäsivät kirjoittaa toimittajista jo 1990-luvun alussa. Sen sain huomata maaliskuussa, kun sana Lyhtypirtin Viestistä oli kiirinyt jo laajemmalle kuin kotikylän ja koulun ulkopuolelle.
Ensin päädyin aivan yllättäen Kangasalan Sanomien etusivulle, kun satuin serkkuni Tiinan kanssa löytämään metsästä erikoisen kookkaita eläimen jälkiä. Uskoimme niiden olevan karhun jättämiä ja kerroimme niistä vanhemmillemme, jotka eivät tietenkään uskoneet. Pakkasen jäljiltä keväthanki oli kivikova, joten Tiina ja minä otimme sahan mukaamme ja kävimme irrottamassa muutamia jälkiä pulkan kyytiin. Vanhempien ilmeet olivat katsomisen arvoiset, ja he ilmoittivat jäljistä heti Kangasalan kunnan riistanhoitopäällikölle. Tämä tuli seuraavana päivänä paikalle ja vei jäljet omaan pakastimeensa. Sattumalta Kangasalla oli käymässä myös maineikas petotutkija Erik S. Nyholm, joka osasi antaa niistä heti tuomionsa: jäljet oli jättänyt harvinaisen eteläiseen Suomeen harhautunut ahma.
Kangasalan Sanomat kirjoitti tapauksesta jutun, mutta Lyhtypirtin Viestistä ei vielä puhuttu sanaakaan.
Pari viikkoa myöhemmin sain kesken Vesku Show’n puhelun Aamulehdestä. Toimittaja Hannu Hyttinen ehdotti, että lehdestäni kirjoitettaisiin juttu vähän isompaan lehteen. Suostuin ilomielin ja sovimme tapaamisen huomiseksi. Minut haettaisiin suoraan koulusta ja tunnistaisin valkoisen auton Aamulehden ikonisesta Sulka-A-tunnuksesta.
Hyttinen itse ei päässytkään tulemaan, vaan toimittaja Juha Laine, joka tuntui kuitenkin olevan jutusta ihan yhtä innoissaan. Vähän harmitti, ettei Laine tullutkaan toimituksen autolla, vaan ihan tavallisella tunnuksettomalla ajoneuvolla.
Annoin haastattelun Lyhtypirtin Viestin toimituksessa, siis kotitalomme yläkerrassa sijaitsevassa huoneessani. Kerroin Manusta, Gorbatshovista, Sylvi Salosesta sekä Eila Roineesta ja Vili Auvisesta. Hehkutin myös rekrytoimaani uutta toimittajakollegaa, joka ei tosin koskaan kirjoittanut yhtään juttua. Lehtiä oli ilmestynyt siihen mennessä jo 45. Päätin jatkaa lehden tekoa niin kauan kuin voimia riittää – ihan varmasti numeroon 50 asti.
Journalistin ammattia pohdin jo ihan tosissani, kun Laine kysyi haaveammatistani.
— Ehdottomasti toimittaja. Kivaa kun saa tehdä juttuja ja saa siitä palkkaa. Huonoa on kiire paikasta toiseen. Ja jos tekee huonon jutun, joutuu kärsimään ja saa valitteluja.
(On muuten harvinaisen totta edelleen.)
Heti seuraavan päivän lehdessä oli iso juttu, maininta jo etusivulla.
En ollut ehtinyt varautua yllättävään julkisuuteen enkä edes varoittaa kavereita, joten koulussa sain kuulla monenlaista palautetta aamusta alkaen. Lehtiharrastukseni ei ollut läheskään kaikkien tiedossa, mutta nyt tulin kaapista ryminällä ulos. Monet kavereista taputtelivat olalle ja kehuivat saavutustani. Toisaalta rinnakkaisluokan apinat saivat taas uutta huudeltavaa pilkattuaan tähän asti vaatetustani, pianonsoittoharrastusta, väärän merkkistä pelikonsoliamme – ja erityisesti ahmanjälkiä.
Kuuluisuus ei jäänyt Aamulehden juttuun, joka oli luettu myös Tohlopin tv-keskuksessa. Pikku Kakkosen toimittaja Jari Sirniö otti yhteyttä ja ehdotti haastattelua Pikku Kakkosen uutisiin. Parin päivän kuluttua TV2:n pakettiautolla saapui peräti viisihenkinen (!!!) kuvausryhmä: toimittaja Jari, valomies, äänimies, kuvaaja ja kuvaussihteeri. Johdot risteilivät pienen huoneeni lattialla, lamput kuumottivat ja muutenkin jännitti. Sen verran vakava paikka haastattelu oli, ettei paljon hymyilyttänyt. Kaiken lisäksi piti varoa paljastamasta suussani olevia hammasrautoja, joita häpesin.
Kolmannen jutun Lyhtypirtin Viestistä teki toukokuussa Koululainen-lehti. Toimittaja Rauno Harju sekä kuvaaja Jukka Kuusisto, molemmat jo ikämiehiä, suhtautuivat äärimmäisen asiallisesti nuorempaan kollegaansa. Kerroin vanhat tutut jutut heillekin, mutta esittelin myös hieman lehdentekofilosofiaani.
— Tavoitteena on kunnon levikki, joten lehden pitää sisältää monipuolisia juttuja, jotka mielellään ovat humoristisesti kirjoitettuja. Lisäksi jokaisen jutun pitää olla aikaisempaa parempi, virheet on karsittava ja kuvia on oltava tarpeeksi.
Kun tämän sanoi riittävän totisella naamalla, niin kyllä uskoivat.
Nyt huvittaa selata kyseistä Koululaista, jossa kanssani esiintyivät kaksi muutakin ammattinsa nuorena valinnutta nuorta. He olivat entinen lapsitähti, laulamisen koripalloon vaihtanut Jonna Tervomaa ja näyttelijä Marja Salo.
