Maaliskuu-toukokuu 1991. Yritin löytää uusia haastateltavia lehdelleni. En vain oikein tuntenut muita Tampereen seudulla asuvia merkkihenkilöitä, joiden yhteystiedot olisin jotenkin voinut saada käsiini. Kahden kirjailijan haastattelusta haaveilin, mutta Kalle Päätalon numero ei ollut puhelinluettelossa ja Väinö Linnan tiesin menettäneen puhekykynsä. Timo Taikurille (Kulmakko) soitin harva se päivä, mutta hän ei koskaan tuntunut olevan kotona.
Postissa käydessäni huomasin, että siellä oli koko Suomen puhelinluettelot nätissä rivissä. Pääkaupunkiseudun luettelo oli kaksi tai kolme kertaa Pirkanmaan puhelinluettelon kokoinen. Pikaisella hakemisella löysin heti useiden kuuluisuuksien puhelinnumeroita ja kotiosoitteita!
Aloin koulun jälkeen suunnata yhä useammin Kangasalan postiin. Listasin etukäteen nimiä, joita etsisin. Postissa sitten kirjasin ylös löytyneet yhteystiedot. Luettelo oli minulle varsinainen aarrearkku. Työni helpottui pian, kun isä toi Helsingin-toimistoltaan edellisen vuoden luettelon. Saatoin siis tutkia numeroita omassa huoneessani.
Jospa asuisin Helsingissä, vain taivas olisi rajana julkkishaastatteluiden suhteen. Siellähän asuivat kaikki. Vaikka isäni oli aloittanut työt Helsingissä jo vuosi sitten, en vielä uskaltanut suunnitella haastattelumatkoja aivan niin kauas. Olin vasta 12-vuotias.
Puhelinhaastatteluita en halunnut tehdä paristakin syystä. Puhelinlaskumme olivat muutenkin kohtuuttoman suuria, ja varsinkin kaukopuhelut rasittaisivat talouttamme merkittävästi. Toisaalta puheluista ei jäisi minulle käteen oikein mitään. Muistiinpanojen kirjoittaminen oli työlästä, en ehtisi kirjata kaikkea tärkeää ylös. En voisi ottaa valokuvia, en edes pyytää nimikirjoitusta. Haastattelun olisi voinut tallentaa puhelinvastaajallamme, mutta sillä ei saanut leikkiä.
Sitten keksin kirjehaastattelut. Voisin lähettää kysymykset haastateltaville, he vastaisivat ja lähettäisivät ehkä valokuvankin itsestään. Kysymyslomakkeeseen laittaisin nimmaria varten oman viivansa. Idea oli niin hyvä, että sitä piti heti kokeilla.
Yritin kuumeisesti tavoitella 103-vuotiasta Arvo Ylppöä, joka olisi hyvin sopinut nuorekkaan lehteni profiiliin. Ylpöillä ei kuitenkaan vastattu puhelimeen. Seuraavana talvena arkkiatrin elämä sitten päättyikin aivan liian varhain.
Mutta olihan luettelossa myös Johannes ja Kyllikki Virolaisen puhelinnumerot. Keräsin hetken rohkeutta ja rimpautin Virolaisten Pohjoisrannan-numeroon. Valtioneuvos Johannes Virolainen vastasi heti puhelimeen murahtaen ja minä esittelin rohkeasti asiani.
– Tällaista ja tällaista lehteä teen, julkkiksia haastattelen, kirjoitan heistä aina hyvin asiallisia juttuja… Että pistetäänkö kirjettä tulemaan?
– Kyllähän se sopii, Johannes lupasi siltä istumalta ja päätimme puhelun lyhyeen.
Aloin innostuksen vimmassa rustata kysymyksiä. Johanneksen ja Kyllikin, maan epävirallisen kuningasparin, hahmot olivat minullekin hyvin tuttuja, mutta en toisaalta tiennyt mitään heidän todellisesta elämästään. Päätin keskittyä jälleen minulle tutuimpiin aiheisiin: kyselin Johannekselta hänen suhteestaan Suomen presidentteihin ja Kyllikiltä, suututtaako Pulttiboisin Virolais-sketsit. Samaa teemaa olin sivunnut jo Sylvi Salosen sekä Eila Roineen ja Vili Auvisen haastatteluissa.
Lähetin kirjeen saman tien ja nopeasti sain myös vastauksen. Virolaiset olivat kirjoittaneet vastauksensa mekaanisella kirjoituskoneella kysymysten väliin.
Kirjehaastattelun kirjoitin Lyhtypirtin Viestiin sellaisenaan. Lehden ilmestyessä lähetin sen tietenkin myös Johannekselle ja Kyllikille. Kiitoskirje seurasi saman tien perässä.
Virolaisten ja LPV:n tiet kohtasivat seuraavan kerran kesällä 1992. Siitä lisää vähän myöhemmin.
