LPV: Elina Pohjanpää ja Pentti Siimes, onnelliset yhdessä

Joulukuu 1993. Olin valmistellut Elina Pohjanpään ja Pentti Siimeksen haastattelua pitkään. Kiinnostus näyttelijäpariskuntaan syttyi jo silloin, kun näin ensimmäisen kerran Komisario Palmu -elokuvat syksyllä 1991. Molemmat näyttelivät Komisario Palmun erehdyksessä (joka on edelleen yksi suosikkielokuviani), Pentti myös kahdessa seuraavassa. Erityisesti pidin – sattuneesta syystä – toimittaja Nopsasen hahmosta Tähdet kertovat, komisario Palmu! -leffassa, jonka olen nopeasti arvioiden katsonut parikymmentä kertaa.

Siimekset tulivat puheeksi myös Marita Nordbergin haastattelun yhteydessä marraskuussa 1992. Silloin pyysin Maritaa puhemieheksi tapaamisen järjestämiseksi. En muista, oliko hän asiaa ottanut puheeksi, mutta ainakin itse rimpautin heille seuraavana keväänä ja tuppauduin vielä kotiovelle tuomaan näytenumeroita lehdestäni. Elina otti ne vastaan hämmentyneen kohteliaasti.

Joulukuussa sain toteutettua jopa kaksi Komisario Palmu -henkistä haastattelua. Siimeksille sopi lauantai-ilta 11. joulukuuta, Matti Raninin tapaisin alkuviikosta. Pentti ja Elina kutsuivat minut kotiinsa Snellmaninkadulle, Helsingin Kruununhakaan.

Oli huikeaa nähdä ihailemani näyttelijät ilmielävinä edessäni, vieläpä heidän olohuoneessaan ja pari seuraavaa tuntia vain minulle varattuina. Ojensin tuliaiseni, kangasalalaisen Airin Puodin suklaaminttukahvipaketin sekä nipun tuoreita Lyhtypirtin Viestejä.

Pentti ymmärsi hyvin, että olin halunnut aloittaa urani nuorena. Niin hän oli tehnyt itsekin.

— Minulle ammatinvalinta oli selvää jo kymmenenvuotiaana. Muistan, kuinka pikkupoikana kävelin kerran Rautatientorin poikki ja katsoin Kansallisteatteriin. Sanoin itselleni: ”Toi on mun tuleva työpaikkani!”

Kansallisteatterissa Pentti näytteli yli 40 vuotta, vuodesta 1953 alkaen. Myös Elina aloitti näyttelemisen nuorena. Lisäksi hänen suvussaan oli näyttelijöitä entuudestaankin. Nyt tätä kirjoittaessani hätkähdän tietoa, johon en 25 vuotta sitten osannut kiinnittää huomiota.

— Isän serkut, Somersalmet — Yrjö, Urho ja Aune — olivat näyttelijöitä, Elina kertoi.

Urho Somersalmi on synkkä luku suomalaisen teatterin historiassa. Jäädessään Kansallisteatterista eläkkeelle hän surmasi vaimonsa Suomen Näyttelijäliitolta lahjaksi saamallaan kirveellä, minkä jälkeen hirttäytyi.

Mutta tuona iltana tunnelma olohuoneessa oli kaikkea muuta kuin murhanhimoinen. Pentti ja Elina olivat hyvin lämpimiä ja ystävällisiä ihmisiä. Lähes 40-vuotinen avioliitto vaikutti juuri niin onnelliselta kuin heidän julkisista esiintymisistään saattoi päätellä.

Pentti oli jäämässä seuraavana keväänä eläkkeelle Kansallisteatterista, neljä vuotta nuoremman Elinan piti vielä jatkaa. Tulevaisuudensuunnitelmiin kuului paljon yhteisiä harrastuksia, matkailua, mökkeilyä ja teatterin harrastamista katsomosta käsin. Myös lapsenlapsille he halusivat varata enemmän aikaa.

Lyhtypirtin Viestin haastattelu 11.12.1993 kokonaisuudessaan.

PENTTI JA ELINA tunnettiin jo Suomen Filmiteollisuuden kulta-ajan tähtinä, ”Särkän tallin” vakionäyttelijöinä. Molemmat esiintyivät 1950-luvun lopussa parissakymmenessä SF-elokuvassa, Pentti muun muassa Edvin Laineen Tuntemattomassa sotilaassa korpraali Määttänä. Ensimmäisen elokuvaroolinsa hän oli tehnyt jo 16-vuotiaana T. J. Särkän ohjaamassa draamassa Nuoruus sumussa.

— Ensimmäinen repliikkini oli ”Oletsä jälleen ollut hummaamassa kun sä oot sen näkönen kun vanha nauris?”

Elina oli valkokankaan todellisia kaunottaria. Hänen ensimmäinen iso roolinsa oli Kuisma ja Helinä -elokuvan Helinä. Kuvausten aikaan Elina oli vasta 18-vuotias. Eloisana komediennenä hänet muistetaan esimerkiksi elokuvista Tyttö lähtee kasarmiin (1956) ja Olin nahjuksen vaimo (1961).

— Pentin kanssa näyttelimme rakastavaisia vain yhdessä elokuvassa, Rakas varkaani. Sen lopussa työnsimme lastenvaunuja ja katsojat luulivat, että vaunuissa on tyttäremme. Kuvausten aikana emme kuitenkaan olleet vielä edes naimisissa eikä lapsemme syntynyt. Rakas varkaani oli niitä elokuvia, joita tehtiin liukuhihnalla ja ne saivat odottaa kauan ensi-iltaansa. Siinä välissä olimme jo ehtineet perustaa perheen, Elina muisteli.

Minulle Pentin ja Elinan elokuvat olivat entuudestaan tuttuja, olenhan jo aiemmin tunnustanut katsoneeni lähes kaikki tuon ajan kotimaiset leffat. Päivittelinkin Siimesten kanssa, miksi kriitikot eivät halua arvioida elokuvia omien aikojensa tuotteina.

— Tykkäämme katsoa niitä edelleen, vähän haikeina. Emme etsi niistä virheitä, vaan ilahdumme siitä, että olemme kehittyneet näyttelijöinä vuosikymenten aikana, Elina huomautti.

Kyselin tietysti myös Komisario Palmu -elokuvista. Pentti paljasti silloin, että Kaasua, komisario Palmu! -leffan loppukohtaus oli hänelle rankka. Pentti näytteli taiteilija Kurt Kuurnaa, joka yrittää itsemurhaa hyppäämällä rappukäytävän  kuiluun.

— Se oli kauhea kokemus. Mulla on korkeanpaikankammo ja ne toiset saivat pitää lujasti kiinni, ja itse puristin kaidetta sormet verillä.

Myös seuraavaksi kesäksi pariskunta oli lupautunut taas elokuvapuuhiin. Pentti ja Elina näyttelivät everstiä ja tämän rouvaa Ere Kokkosen ohjaamassa komediassa Vääpeli Körmy — Taisteluni. Saman ohjaajan leivissä Siimekset tekivät hieman myöhemmin pääosan Arto Paasilinnan romaanin Suloinen myrkynkeittäjä tv-sovituksessa.

— Olemme aika harvoin enää mukana elokuvissa, sillä olemme mökillä kesäisin, jolloin elokuvia tehdään. Ere on hyvä ystävämme ja suostuimme lähtemään, kun tiedämme, ettei kohtauksemme vie kuin pari päivää, Siimekset huomauttivat.

Jossakin vaiheessa Pentin alkoi tehdä mieli savuketta. Muistaakseni hän meni varta vasten keittiöön polttamaan, jotta ei häiritsisi savullaan meitä muita. Tupakka ei Siimesten kodissa haissut. Tästä pikkupaheesta en tietenkään voinut lukijoilleni edes mainita.

Haastattelun jälkeen Elina lähti teatterille iltanäytökseen, Pentti alkoi tehdä ruokaa. Lupasimme pitää yhteyttä ja pidimmekin. Seuraavana kesänä kohtasimme Vääpeli Körmyn merkeissä.

PARI VUOTTA MYÖHEMMIN sain yllättäen kuulla surullisen uutisen. Elina Pohjanpää oli sairastunut kielisyöpään ja joutunut rankkoihin hoitoihin. Tammikuussa 1996 hän kuoli vain 62-vuotiaana.

Rakkaan vaimon kuolema oli Pentille musertava isku, mutta hän pääsi vielä jaloilleen. Surusta toivuttuaan Pentti näytteli muun muassa Helsingin Kaupunginteatterin Kvartetissa viiden vuoden ajan. Suureksi onnekseni ehdin nähdä näytelmän alkuperäisessä kokoonpanossaan (Pentti Siimes, Ritva Valkama, Lasse Pöysti ja Kyllikki Forssell).

Pentistä tein vielä monta haastattelua, jossa kävimme Snellmaninkadun olohuoneessa läpi hänen elämäänsä monelta kantilta. Ruotuväki-lehdessä hän muisteli armeija-aikoja, Naurattajat-kirjassa komediaroolejaan sekä monia komiikkolegendoja.

— En ole ikinä itse ajatellut, että olen komediassa paras. Olen kiitollinen siitä, että teatterissa olen saanut tehdä molempia. Filmit ja televisioviihde ovat leimanneet minut koomikoksi. Joskus se on vähän harmittanut, mutta onneksi olen saanut tehdä vakaviakin asioita.

Pentti kertoi, miten edelleen koki Elinan läsnäolon ja saavansa siitä lohtua. Puolison kuva oli esillä ja sen edessä paloi kynttilä. Vanhan näyttelijän elämään toi eniten iloa schipperke-rotuinen pikimusta Hippu-koira, joka haastattelun aikana piilotti puruluun laukkuuni.

— En taida olla oikein kova nauramaan, mutta joskus naurattaa, kun Hippu haukkuu unissaan ja häntä heiluu. Ehkä se, kun koirat tapaavat toisiaan tai leikkipuistossa saa katsella pikkuisten lasten leikkiä. Tai ei se oikeastaan naurata, mutta tulee hyvälle tuulelle.

Viimeisessä haastattelussa Pentti valitteli, ettei meinaa muistaa oikein mitään. Itse en sitä huomannut, sillä pohjimmiltaan ujo mies kertoi tarinoita varsin vuolaasti. Syksyllä 2007 Pentti joutui kuitenkin jättämään Kvartetti-näytelmän muistiongelmiensa vuoksi ja vetäytyi sen jälkeen kokonaan julkisuudesta syrjään.

Lopullisesti esirippu sulkeutui hienolle näyttelijälle lokakuussa 2016.

Elina Pohjanpää
Syntyi 8.4.1933 Helsingissä
Kuoli 13.1.1996 Helsingissä

Pentti Siimes
Syntyi 10.9.1929 Helsingissä
Kuoli 27.10.2016 Helsingissä