Pitkä tie esikoiskirjailijaksi

Lokakuu 2017. Kustantajan kysymys yllätti, vaikka olin odottanut sitä vuosikymmeniä.

– Niin että tehdäänkö sopimus?

Kohautin hartioitani.

– No, tehdään vaan.

Kustantaja avasi koneensa, päivitti sopimuspohjan ja varmisti palkkioprosentit, jotka tietenkin sopivat minulle. Sitten hän printtasi paperit. Allekirjoitimme ja kättelimme.

Esikoisromaanini Siitä tulikin farssi ilmestyisi vuoden päästä, syksyllä 2018.

30 vuotta aiemmin, keväällä 1988 kirjoitin kirjaa lyijykynä sauhuten. Olin jo aiemmin tehnyt lyhyitä tarinoita pieniksi kirjasiksi, mutta nyt halusin kirjoittaa ihan oikean seikkailukirjan.

Suurena innoittajanani olivat Enid Blytonin teokset – Viisikot, Seikkailu-, Salaisuus- ja SOS-sarjat, joita ahmin sellaisella vauhdilla, että Kangasalan Vatialan sivukirjaston nuortenkirjahylly alkoi ammottaa tyhjyyttään.

Pieniä Blyton-vaikutteita saattaa näkyä tuossa ensimmäisessä romaanissanikin, Pienen saaren seikkailussa (omakustanne 1988, painos 1 kpl). Sen päähenkilöt ovat neljä supisuomalaista koululaista: Jari, Niina, Mika ja Anna, joista Mikalla on kuitenkin ”japanilaismaiset” kasvot. Kesäloman alettua nelikko lähtee seikkailemaan salaperäiselle saarelle mukanaan leipiä, purkkaa ja limsaa. Touhu muuttuu vakavammaksi, kun he kohtaavat kummallisen ukon, kulkurin ja rosvoja sekä löytävät normannien aarteen ja päätyvät lopulta itse Norjan kuninkaan vastaanotolle kiiteltäviksi.

Kirjoitin ja kuvitin kirjan itse. Otin nivaskan A4-arkkeja ja taitoin ne jostain syystä pystysuunnasta kahtia. Kirjoitin lyijykynällä sivut täyteen tarinaa, ja laadin itse joka aukeamalle värikkään kuvituksen. Sivulla 26 päätin, että kertomus on nyt puolivälissä ja jatkoin kirjoittamista arkkien toiselle puolelle, kunnes 52-sivuinen kirja tuli täyteen. Luokanopettajani sitoi sivut yhteen ompelemalla sauman keskiaukeamalle.

Pienen saaren seikkailu oli ainoa, jonka sain valmiiksi asti. Nuijasodan kuningas, Merten sähköinen kauhu ja Taikatumput jäivät valitettavasti kesken, mutta into kirjoittaa oma kirja ei silti sammunut.

Menestyin yläasteella ainekirjoituksessa ja varmasti myös Lyhtypirtin Viestin toimittaminen kehitti ilmaisutaitojani. Omalla sähkökirjoituskoneellani kirjoittelin lyhyitä ja vähän pidempiä tekstejä, joilla oli jo jonkinlainen järkevä muoto.

Aloin juoda 13-vuotiaana kahvia ja ymmärsin kofeiinin sekä sekaan heittämäni kymmenen sokeripalan piristävän vaikutuksen. Yhden muumimukillisen jälkeen kävin niin kovilla kierroksilla, että minun oli välittömästi päästävä koneen ääreen ja hakata näppäimistöä valtavan inspiraation vallassa. Teksti oli usein levotonta.

Sain lopulta käyttööni isän kannettavan tietokoneen, jolla kirjoitin useamman novellin kokoelman Word Perfect 5.1 -ohjelmalla. Sitten kone hajosi ja nielaisi kerralla kaikki kirjoitukseni bittien helvettiin. Into vähän latistui.

Syksyllä 1996, hieman ennen 18-vuotispäivääni, päätin kirjoittaa Lyhtypirtin Viestin tarinan kirjan muotoon. Päätoimittajan mustelmista tulikin ensimmäinen julkaistu teokseni, 100-sivuinen omakustanne, jonka painokustannukset rahoitettiin ilmoituksia myymällä.

Seuraavaksi sitten romaani, lupasin itselleni ja uhosin muillekin. Varmasti ainakin ennen 20-vuotispäiviäni.

Niin ei käynyt, mutta parikymppisenä pääsin tekemään Uuno Turhapuron juhlakirjaa ja yhdessä stuntmies H-P Virkin kanssa suomalaisista stuntmiehistä kertovaa Stuntista toiseen -teosta. Sain pään auki tietokirjapuolelle, mutta fiktion kirjoittaminen tuntui aina vain kaukaiselta haaveelta.

Ostettuani ensimmäisen oman tietokoneen jatkoin fiktion yrittämistä. Kirjoitin ulkomaille sijoittuvaa draamaa parin sadan liuskan verran, mutta en saanut sitä koskaan loppuun. Tyyli ei tuntunut omalta, se oli turhan pateettista.

Kokeilin jotain hauskempaa ja rustasin kepeän radiokuunnelman Ylen Radioteatteriin. Se palautettiin kohteliaalla saatekirjeellä ja kehotettiin seuraavalla kerralla kysymään ensin ennen kuin lähettäisin kokonaista käsikirjoitusta.

Syksyllä 2000 katsoin televisiota ja sain idean, jonka uskoin kantavan romaaniksi asti. Minun oli helppo rakentaa päähenkilö mielessäni ja samastua tarinan ympäristöön, josta osa sijoittui iltapäivälehden toimitukseen. Sain vettä myllyyni, kun seuraavana keväänä pääsinkin töihin Ilta-Sanomiin.

Kirjoitin kaiken työltä liikenevän ajan ja talvella 2002 sain kuin sainkin käsikirjoituksen valmiiksi. Printtasin 200-sivuisia nivaskoja halvalla printterilläni ja lähetin ne neljälle tai viidelle kustantajalle. Parin kuukauden päästä sain postilaatikkooni paksuja kirjelähetyksiä.

Kiitos lähettämästänne käsikirjoituksesta. Valitettavasti se ei sovi kustannusohjelmaamme.

Jotkut kustantamot muotoilivat palauttamansa käsikirjoituksen mukaan jokseenkin kannustavan kirjeen, johon hyvällä tahdolla nostivat pari myönteistä huomiota tekstistäni. Joillekin riitti monistettu kirje, jossa neuvottiin hakemaan palautetta Nuoren Voiman Liitosta.

En halunnut luovuttaa. Hengähdin hetken ja räjäytin käsikirjoituksen pirstaleiksi. Saatuani uuden version valmiiksi parin vuoden päästä, lähetin sen taas yhteen kustantamoon, jota en ollut vielä kokeillut. Vastausta ei tullut koskaan.

Yritin kirjoittaa uusia aiheita, mutta en saanut niitä etenemään. Olin hivenen katkera siitä, että vuosia aiemmin esikoisromaaniin kirjoittamani hassut asiat toteutuivat elävässä elämässä, ja samalla oma, aiemmin niin ajan hermolla ollut kirjani vanheni käsiin.

Kolmekymppisenä Avun toimituspäällikkönä kaivoin vielä kerran tuon pisimmälle hiomani käsikirjoituksen esiin ja yllätyin, kun tekstini ei aiheuttanutkaan itselleni suurta häpeää. Olin kehittynyt kirjoittajana, joten kirjoitin romaanin vielä kolmannen kerran. Korkeintaan vilkuilin vanhaa käsistä – rakensin tarinan perustuksia myöten kokonaan uudelleen.

Minusta oli tullut samaan aikaan itsevarma, mutta entistä nöyrempi. Tiesin, että kustantamojen seula on äärimmäisen tiukka ja yrittäjiä valtavasti, mutta toisaalta kirjoitin työkseni. Jonkinlainen etu pitkästä toimittajan urastakin täytyi olla. Kyllä minusta nyt 35-vuotiaana saadaan romaanikirjailija.

Lähestyin suuria kustantamoja, mutta se oli kuin olisi tuuleen huutanut. Puoli vuotta myöhemmin kysyin kässärini perään eräältä merkittävältä kustannuspäälliköltä ja sain yllättävän vastauksen. Hän ei pitänyt romaania vielä julkaisukelpoisena, mutta tapaisi minut mielellään ja puhuisi asiasta.

Pari viikkoa myöhemmin istuin päällikön sohvalla varmaan tunnin, ehkä toistakin. Hän osasi ilman muistiinpanoja kertoa yksityiskohtaisesti kirjani plussista ja miinuksista. Hän oli todellakin lukenut sen!

Päällikkö antoi kehitysideoita ja lupasi lukea seuraavan, neljännen version. Mylläsin tekstiä puoli vuotta. Kässärin lähetettyäni sain uuden kutsun kustantamoon, ja tällä kerralla sitä ruoti myös kustannuspäällikön kollega. Lupasin tehdä kovasti töitä ja oletin, että kustantamo on käsikirjoitukseni kanssa tosissaan. Jalkani oli tukevasti oven raossa, ja jos saisin sopimuksen, muokkaisin kirjastani taitavan kustannustoimittajan kanssa erinomaisen.

Sitten joku meni pieleen. En saanut kustantajalta kovin konkreettisia parannusehdotuksia ja luulen, että kehitin käsikirjoitusta aivan toiseen suuntaan kuin päälliköt olivat halunneet. Ehkä teksti ajautui jonkun väärän ihmisen pöydälle. Viidennestä versiosta saamani palaute oli vain lyhyt sähköpostiviesti, jossa annettiin ymmärtää, ettei touhusta tule mitään.

Olin jo selvästi hakoteillä – viimeisin versio ei ollut enää omasta mielestänikään paras. Yritin miellyttää sillä kustantamon päälliköitä, enkä onnistunut siinäkään.

Tyhmyyksissäni viilasin kuudennen version. Annoin sen kustannustoimittajana työskentelevälle ystävälleni, joka antoi erinomaista palautetta, kannusti ja kehotti vielä jatkamaan. Ystävän ohjeilla tein vielä seitsemännenkin version, sain siitä kehuja ja uskalsin taas lähettää käsikirjoituksen edelliseen kustantamoon. Ahkeruuttani ja sinnikkyyttäni hämmästeltiin, mutta ovet eivät enää auenneet.

Toisessa isossa kustantamossa käytin talvella 2014 vähän suhteitani, jotta sain käsikirjoituksen oikean ihmisen pöydälle. Sen verran se hyödytti, että tällä kerralla tuli vastauskin.

Olen pahoillani, että lähetän palautetta käsikirjoituksestasi näin viiveellä. Pidin tekstistä paljon eikä päätöstä ollut helppo tehdä, otin tuekseni kustannustoimittaja XX:n, jonka kanssa pitkään harkittuamme päädyimme kuitenkin kielteiseen päätökseen. Toivomme silti kovasti, että käsikirjoituksesi löytää kustantajan, vaikka emme päätyneet nyt ehdottamaan sitä meidän kustannusohjelmaamme.

Jätin esikoisromaanini lepäämään pöytälaatikkoon 14 vuoden työstämisen jälkeen. Samalla tein yhdessä Timo Kahilaisen kanssa päätöksen antaa Kummeli – erittäin hyvin sanottu -kirja valmiiksi aiheesta kiinnostuneen Docendon käsiin sen sijaan että tarjoaisimme sitä aiemmin mainituille isommille kustantamoille. Näin minusta tuli Docendon kirjailija.

Innostuin toisesta aiheesta, josta kirjoitin melko nopeasti romaanin mittaisen käsikirjoituksen. Tätä toista esikoisromaaniani olen sitäkin tarjonnut kustantamoille, mutta vastaus on jäänyt matkalle. Saatan tarttua siihen joskus vielä uudelleen.

Vuosia karttui lisää, ja vertasin haikeana ikääni suuriin kirjailijoihin. Mika Waltari oli esikoisromaaninsa ilmestyessä 17-vuotias, Väinö Linna 26-vuotias, Laila Hirvisaari 34-vuotias, Kalle Päätalo 38-vuotias. Jälkimmäisenkin päihittäminen tekisi tiukkaa, mutta ehkä onnistuisin ennen kuin täytän neljäkymmentä…

Kesällä 2015 nukutin kesämökin yläkerrassa huonosti nukahtavaa kuopustamme ja paremman lukemisen puutteessa selasin kauan sitten tekemääni Naurattajat-kirjaa. Olin kirjoittanut siihen faktatietojen pohjalta, mutta mielikuvitusta käyttäen luvun ensimmäisen suomalaisen näytelmäelokuvan Salaviinanpolttajien (1907) kuvaamisesta. Minua alkoi houkuttaa ajatus kyhätä aiheesta kokonainen tarina.

Seuraavana iltana lasta tainnuttaessani selasin Facebookia puhelimella. Silmäni osui ilmoitukseen, jossa Otava julisti historiallisen romaanin käsikirjoituskilpailun. Aikaa oli vain puoli vuotta – riittäisiköhän se kokonaisen romaanin kirjoittamiseen?

Kustantajani Docendon kanssa olimme jo sopineet Spede-kirjasta, mutta pyysin lykkäämään julkaisua vuodella. Halusin kirjoittaa Salaviinanpolttajista vihdoin ensimmäisen romaanini.

Kuin ihmeen kaupalla – kerron myöhemmin, miten – sain käsikirjoituksen valmiiksi puolessa vuodessa, itsenäisyyspäivään mennessä. Tiesin tekstin olevan puolivalmista, mutta jos raati olisi kiinnostunut siitä, saisin varmasti vielä hioa sitä. Lähetin kässärin kilpailuun, mutta en koskaan saanut tietää, miten se menestyi. Palkintoja en muistaakseni pokannut.

Koska olin laatinut hirveällä kiireellä puolivalmiin käsikirjoituksen, kirjoitin sen nyt huolellisesti ja ajan kanssa uudestaan. Lisäsin huumoria ja juonenkäänteitäkin sen verran kuin historiallinen tositarina antoi myöten.

Koska Docendo oli yritelmästäni tietoinen, kustantaja sanoi lukevansa käsikirjoitukseni mielellään. Kun toinen versio oli valmis, annoin sen kesällä 2017 hänen katsottavakseen. En hetkeäkään kuvitellut, että se menisi läpi.

– No mutta eikös me tää nyt julkaista? kustantaja kysyi ja sanat tarttuivat kurkkuuni.

Olo ei olisi voinut olla tyhjempi kuin tuona lokakuisena iltana kustannussopimuksen allekirjoittamisen jälkeen, kun ajelin Jyväskylästä kotiin päin.

Ainoa konkreettinen ajatus, joka tuolloin tuli mieleen, oli jääkaapissa vuosikausia odottanut samppanjapullo. Olin saanut sen työnantajaltani, Avun päätoimittajalta Marjalta kauan sitten. Vannoin, että se avattaisiin vasta sitten, kun käsissäni olisi romaanin kustannussopimus.

Esikoisromaanini Siitä tulikin farssi (Docendo) julkaistaan 5.9.2018. Täytän kaksi päivää myöhemmin neljäkymmentä.

Poks!