Salaviinanpolttajista tulikin farssi

Esikoisromaani. Tulin tuossa pari viikkoa sitten kertoneeksi pitkästä tiestäni esikoiskirjailijaksi. Nyt voisin sanoa jotain itse kirjastakin, joka julkaistaan syyskuussa nimellä Siitä tulikin farssi (Docendo).

Olin hakenut tietoa Suomen ensimmäisen näytelmäelokuvan Salaviinanpolttajien (1907) kuvauksista jo yli kymmenen vuotta sitten kirjoittaessani aiheesta luvun Naurattajat-kirjaan (2007). Kesällä 2015 tajusin, että Salaviinanpolttajistahan saisi pidemmänkin kertomuksen, jos viitsisi selvitellä. Kun sitten samaan aikaan huomasin ilmoituksen Otavan järjestämästä historiallisen romaanin kirjoituskilpailusta, päätin panna töpinäksi. Aikaa oli puoli vuotta.

Aivan ensimmäisenä aloin selvitellä, ketkä henkilöt liittyivät oleellisesti Salaviinanpolttajien tekemiseen. Heitä olivat ainakin elokuvan tuottanut Karl Emil Ståhlberg (Atelier Apollo -valokuvaamon ja Maailman Ympäri -elokuvateatterin omistaja), Kansallisteatterin näyttelijät Teuvo Puro ja Teppo Raikas, ohjaajaksi nimetty taiteilija Louis Sparre sekä kuvaaja Frans Engström.

Marssin elokuva-arkistoon eli Kansalliseen audiovisuaaliseen instituuttiin, jossa olen päässyt asioimaan monesti ennenkin kotimaisiin elokuviin liittyvien kirjaprojektieni vuoksi. KAVI:n kirjastosta pyysin Salaviinanpolttajien leikekuorta – käytännössä kaikkea aineistoa, jonka kyseisestä elokuvasta tiedetään olevan jäljellä. Yritin esittää pyyntöni huomaamattomasti, mutta eikös ohitse kävellyt juuri silloin eräs arvostamani elokuvatutkija, joka ei malttanut olla naurahtamatta.

– Aiotkos ratkaista arvoituksen?

Narrasin kirjoittavani lehtijuttua. Otin leikekuoren ja livahdin hyllyjen taakse tutkimaan sitä.

Salaviinanpolttajiin liittyy useampikin arvoitus, jotka ovat kiehtoneet elokuvatutkijoiden mieliä vuosikymmenien ajan – suurin piirtein siitä lähtien, kun viimeinenkin omakohtaisesti hankkeessa mukana ollut henkilö jätti tämän maailman eikä ollut enää vastaamassa kysymyksiin.

Vuonna 1906 Suomessa ei ollut filmattu kuin uutisfilmejä. Kun Atelier Apollo päätti tuottaa ensimmäisen näytelmäelokuvan, aihetta alettiin etsiä kilpailun avulla. Ehdotuksia tuli yli 600 ja mukana oli useita taiteellisestikin ansiokkaita ideoita. Lopulta päädyttiin kuitenkin melko tyypilliseen puskafarssiin – tarinaan kahdesta viinanpolttajasta, jotka saavat polttimolleen asiakkaan. Äijät pelaavat korttia, tappelevat ja joutuvat lopulta poliisin käpälälautaan.

Salaviinanpolttajien filmimateriaali sekä käsikirjoitus ovat kaikki kadonneet, mutta juoni tiedetään tarkalleen. Se johtuu siitä, että tuona aikana elokuvien juoni selostettiin jo sanomalehteen painetussa ilmoituksessa!

Elokuva-aiheita ehdottivat monet arvostetut tekijät, muun muassa kuplettimestari J. Alfred Tanner, mutta Salaviinanpolttajia tarjonneen nimimerkki JV-s:n henkilöllisyys on pysynyt pitkään salassa. Romaania kirjoittaessani siitä oli vain arvailuja, mutta keväällä 2017 Turun yliopiston professori Hannu Salmi (joka on tutkinut jo vuosikausien ajan varhaisia suomalaisia mykkäelokuvia) julkaisi blogissaan valaisevaa tietoa ja uskottavalta tuntuvan väitteen siitä, että JV-s olisi saattanut olla suomenruotsalainen toimittaja ja entinen metsänhoitaja John Hedberg.

Toinen arvoitus on itse elokuvan kohtalo. Salaviinanpolttajista tehtiin vain yksi esityskopio, joka Suomen-esitysten jälkeen lähti Euroopan-kiertueelle eikä koskaan palannut takaisin. Kuvaaja Engströmin mukaan negatiivi hukkui häneltä muutossa.

Vaikka elokuva on kateissa, sen ei tiedetä myöskään varmasti tuhoutuneen. Jonkin ihmeen kaupalla esityskopio tai negatiivi saattaisivat vielä joskus löytyä jostakin päin maailmaa, mikä olisi kulttuurihistoriallinen sensaatio.

Minun ei ollut tarkoitus etsiä elokuvaa tai edes ratkaista Salaviinanpolttajien käsikirjoittajan arvoitusta. Haalin ensin mahdollisimman paljon elokuvaan liittyvää materiaalia – sekä alkuperäisiä lehtiartikkeleita että edesmenneen tutkijan Sven Hirnin, elokuvaneuvos Kari Uusitalon ja professori Hannu Salmen tietokirjoja varhaisista suomalaisista elokuvista. Faktoja käytin niin pitkään kuin niitä riitti, loput tarinasta päättelin ja väritin mielikuvituksella. Tein myös tietoisesti ratkaisuja, joiden tiesin olevan kuvitelmaa. Tahallisia historiallisia virheitä siis.

Hätäpäissäni Otavan kisaan kirjoittamani noin 100-sivuinen käsikirjoitus saattoi olla vielä melko paperinmakuinen. Myöhemmillä kirjoituskierroksilla (ei, en voittanut kilpailua) aloin lihavoittaa tarinan päähenkilöitä sekä lisätä juoneen dramatiikkaa.

Päähenkilöiksi nostin tuottaja Ståhlbergin, elokuvan todellisen voimahahmon Teuvo Puron sekä pari muuta keskeistä tekijää. Vaikka Salaviinanpolttajien tekijäjoukko oli nykyisiin leffatyöryhmiin nähden pieni, henkilöhahmoja tuppasi putkahtamaan lisää melkein joka sivulla. Valintoja siis piti tehdä.

Otin henkilöistä ja heidän luonteenlaadustaan selvää – tai jos tietoa ei ollut, käytin jälleen mielikuvitusta. Jälkipolvet olivat kirjoittaneet Ståhlbergista paljonkin, tosin ruotsiksi. Pääsinpähän verestämään pitkästä aikaa toista kotimaista.

Keskeisiä kirjallisia lähteitä olivat

• Hannu Salmi: Kadonnut perintö (Näytelmäelokuvan synty Suomessa 1907–1916)
• Sven Hirn: Kuvat kulkevat (Kuvallisten esitysten perinne ja elävien kuvien 12 ensimmäistä vuotta Suomessa)
• Kari Uusitalo: Eläviksi syntyneet kuvat (Suomalaisen elokuvan mykät vuodet 1896–1930)
• Kari Uusitalo: Suomalaisen elokuvan vuosikymmenet (johdatus kotimaisen elokuvan ja elokuva-alan historiaan 1896–1963)
• Ingeborg Ekman: Familjen Karl Emil Ståhlberg
• Sabira Ståhlberg: K. E. Ståhlberg: Fotograf, filmskapare och entreprenör.

Oli minulla hieman onneakin. Kesällä 2006 kerroin journalistisen kirjoittamisen kurssilla opettajalleni Marketta Rentolalle Naurattajat-kirjasta, jolloin hän paljasti olevansa Teuvo Puron tyttärentytär. Rentolan tietojen perusteella osasinkin muodostaa käsityksen hänen isoisästään.

Kahdesta nuoresta miehestä, Teuvo Purosta ja Teppo Raikkaasta, meinasi ensin tulla keskenään melko samanlaisia, joten liioittelin heidän persooniaan. Tein Teuvosta totisen ja karjalaisesta Teposta hilpeän. Käännätin vielä Tepon repliikit viipuriksi Pertti Araviidan avulla.

Soitin myös elokuvaneuvos Kari Uusitalolle pikaisen puhelun kysyäkseni lisätietoa eräästä juonenkäänteestä. Suureksi helpotuksekseni ihailemani tietokirjailija piti kirjahankettani hauskana ja antoi mieluusti oman apunsa. Uusitalo onkin ainoa yhä elossa oleva henkilö, joka kirjassa seikkailee – aivan viimeisillä sivuilla.

Salaviinanpolttajissa näytteli pelkkiä miehiä, ja myös Siitä tulikin farssi -romaanissa naiset olivat ensin jäädä pahasti sivuun. Päätin jo alkuvaiheessa ratkaista ongelman nostamalla K. E. Ståhlbergin vaimon Sonjan isompaan osaan. Tutkiessani asioita ja lukiessani Ståhlbergin sukulaisten kirjoittamia tekstejä huomasin, että Sonjalla oli kuin olikin merkittävä roolinsa Salaviinanpolttajien valmistumiseen. Elokuva tehtiin hänen perintörahoillaan ja mitä ilmeisimmin hänellä oli perheessä muutenkin vahva mielipidevaikuttajan rooli.

Salaviinanpolttajien tarinaan oli helppo linkittää historiallisia tapahtumia, paikkoja ja merkkihenkilöitä. Jotkut vähän ohuemmalla aasinsillalla, mutta suurin osa ihan luontevasti.

K. E. Ståhlberg matkusti ensimmäisellä häämatkallaan Pariisiin, tutustui valokuvaamiseen ja perusti oman kuvaamon. Vaimo kuoli, mutta Ståhlberg ei aikaillut toisen liittonsa kanssa. Morsiamensa Sonjankin hän vei Pariisiin, kävi katsomassa Lumièren veljesten elokuvanäytöksen ja perusti Helsinkiin Maailman Ympäri -teatterin. Hyviä häämatkoja siis molemmat.

Elokuvan ohjaajaksi mainittu Louis Sparre (joka tuskin edes kävi Salaviinanpolttajien kuvauksissa) oli C. G. E. Mannerheimin lanko. Ystävänsä Karl Emilin elokuvatouhuihin Sparre päätyi ilmeisesti rahapulan vuoksi; hän oli perunut suurimman osan töistään lupauduttuaan mukaan Mannerheimin Aasian-matkalle. Reissu jäi kuitenkin Sparrelta tekemättä, koska se olisi ollut hänelle ns. paska diili.

Salaviinanpolttajien kuvausten aikana keväällä 1907 käytiin Suomen ensimmäiset eduskuntavaalit (juuri ne, joissa naiset saivat äänioikeuden). Vaaleista luonnollisesti löytyi hyvin tietoa, huvittavimpina yksityiskohtina tuon aikaisten puolueiden nimet ja iskulauseet. Siinäkin lykästi, että valokuvaaja Signe Brander juuri tuohon aikaan kiersi kuvaamassa Helsingin taloja ja katumaisemia. Tiesin siis tarkalleen, miltä kadut olivat juuri kertomukseni aikana näyttäneet.

Monet merkittävät helsinkiläiset rakennukset olivat juuri tuolloin valmistuneet tai rakenteilla, muun muassa Kansallismuseo, Kansallisteatteri ja rautatieasema. Suomen suuriruhtinaskuntaa rakennettiin kovalla vauhdilla.

Vaikka mielikuvitus on sallittua, en halunnut välittää virheellistä tietoa ehdoin tahdoin. Pienten yksityiskohtien selvittely oli aikaa vievää, mutta onneksi vastaukset kysymyksiini aika usein löytyivät.

Oma hankaluutensa oli siinä, ettei ensimmäisestä suomalaisesta elokuvasta kertovassa romaanissa saanut käyttää lainkaan sanaa ”elokuva”. Se kun keksittiin vasta 1920-luvulla. Sen sijaan ”leffa”, joka perustuu ruotsin ”lefvande bilder” -ilmaisuun, saattoi olla jo vuonna 1907 käytössä.

Siitä tulikin farssi, sekä elokuvasta että elokuvasta kertovasta kirjastakin. Kirjoittaminen oli mukavaa ja ehkä ainakin aihepiiristä kiinnostuneet pitävät myös lukemisesta (elokuvatutkijoiden reaktioita vähän jännitän). Kaikki tähän mennessä kirjoittamani kirjat ovat jollakin tavalla liittyneet suomalaiseen komediaelokuvaan, joten aika luonnollisesti samasta aiheesta kertoo esikoisromaaninikin.

Kirjoittaessa parasta oli kokea kuin olisi itse hetken ollut mukana Salaviinanpolttajien kuvausryhmässä. Odotan kovasti lukijoiden kommentteja!

Siitä tulikin farssi julkaistaan 5.9.2018.