Heinäkuu 1992. Yhteydenpitoni Johannes ja Kyllikki Virolaiseen oli jatkunut keväällä 1991 tekemäni kirjehaastattelun jälkeen. Lähettelin lehtiä ja sain kiitokseksi postikortteja. Mielessä kävi, voisinko tavata Virolaiset ihan kasvotusten. Olinhan tehnyt Sylvi Salosestakin onnistuneen uusintahaastattelun paremmin tutustuttuani.
Johannes ja Kyllikki Virolaisen varsinainen koti, Vironperän tila, sijaitsi Lohjan Kirkniemessä. Vironperän tienhaara oli minulle tuttu, sillä olimme ajaneet usein sen ohi isäni työnantajan kesämökillä käydessämme.
Alkukesästä 1992 näppäilin jälleen tutun puhelinnumeron ja sain valtioneuvos Virolaisen langan päähän. Tällä kertaa ei tarvinnut enää esitellä itseäni, vaan saatoin mennä suoraan asiaan.
– Mulla alkaa kohta kesäloma. Voisinko tulla silloin Vironperälle teitä haastattelemaan?
Johannes katsoi saman tien kalenterista sopivan ajan. 16. heinäkuuta heille sopisi mainiosti.
Bussi jätti minut tien varteen. Kuljettaja ihmetteli, miksi risteyksessä törötti tyhjä tolppa: Vironperän kyltti oli poissa. Pysäkki oli kuitenkin varmasti oikea, siitä ei voi erehtyä.
Lähdin kävelemään hiekkatietä pitkin, ja pian sain silmiini koivikon läpi häämöttävän vihreän rakennuksen. Sitten kuulin ääniä: aivan lähistöllä punertavahiuksinen mies ja t-paitaan pukeutunut vaaleatukkainen nainen raivasivat risukkoa.
– Kuule, Johannes.
– Mie kuulen!
– Onko sulla ne sakset?
– Onhan miul!
Pariskunta huomasi tuloni ja keskeytti askareensa. Mies käveli kohti, hymyili jäljittelemätöntä hymyään silmät sirrillään ja ojensi kätensä.
– Tervetuloa, päätoimittaja.
Valtioneuvos, entinen pääministeri, pitkän linjan poliitikko Johannes Virolainen, 78, ja hänen puolisonsa, entinen kansanedustaja ja toimittaja Kyllikki Virolainen, 68, tervehtivät ystävällisesti ja ilahtuivat, että olin löytänyt perille.
– Kutsumattomia vieraita käy joka päivä pihassa katsomassa, että miten se Virolainen täällä ellää, Johannes nauraa. – Joku ihailija on varastanut sen kyltinkin. Mie oon tehnyt rikosilmoituksen, mutta saipa varas matkamuiston, Johannes Virolainen kertoi. Rikos ei ollut ensimmäinen laatuaan.
Heti alkuun Kyllikki vei minut puhelimen ääreen ja soitin äidilleni, että olen päässyt turvallisesti perille. Sitten ojensin tuliaiseni: Johannekselle pussillisen kangasalalaista teesekoitusta ja Kyllikille mummini virkkaaman paistinpannunvarsisuojuksen.
Johannes oli asunut Vironperällä ostettuaan tilan vuonna 1952. Kyllikki muutti sinne vuonna 1981, jolloin pariskunta avioitui aiheutettuaan suhteellaan kovan kohun. Nyt Johannes esitteli minulle ylpeänä Vironperän laajaa tonttia, komeita lehtikuusia ja kaunista tekolampea, jonka takana avautuivat tilan omat pellot, yhteensä 25 hehtaaria. Siellä raivoraittiudestaan tunnettu isäntä viljeli muun muassa ohraa skotlantilaisen viskitehtaan raaka-aineeksi.
Astuimme vihreään päärakennukseen, joka sisäpuolelta muistutti kotiseutumuseota. Tauluja, koriste-esineitä ja nukkeja oli kaikkialla. Seinille oli ripustettu pilapiirroksia, joista Johanneksen hahmon tunnisti helposti. Samoin huomion kiinnitti neuvostotaiteilija Ilja Glazunovin muotokuva eduskunnan puhemies Virolaisesta.
Saappaita riisuessaan Johannes huikkasi Kyllikille uutisen, joka olisi sinä päivänä kelvannut isommillekin tiedotusvälineille.
– Mie soitin Eskolle.
– Kelle Eskolle?
– No Eskolle, Eskolle! Pääministerille.
– Mitä sä sille soitit?
– Mie puhuin siitä Kauko Juhantalon asiasta. Kyllä sen nyt täytyy lähteä hallituksesta.
Seuraavana päivänä lahjusskandaalin keskelle joutunut keskustalainen kauppa- ja teollisuusministeri soitti lomamatkaltaan Saksasta pääministeri Esko Aholle ja ilmoitti jättävänsä paikkansa.
Kyllikki aikoi lähteä ostamaan lounaaksi Johanneksen suosikkiruokaa prinssinakkeja, mutta tarjosi sitä ennen kotitekoista marjamehua maisteltavaksemme.
– Tämä on sellaista mehua, että sitä voi Johanneskin juoda. Niin – ja heh, tosiaan – sinäkin.
Johannes laski mieluusti leikkiä absolutismistaan. Häntä nauratti Kari Suomalaisen piirros, jossa hän mukamas juo Karjala-olutta ja iloitsee ”Täst’ mie tykkään!”. Sekä tietysti Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Aake Kallialan sketsit Pulttibois-ohjelmassa.
– Paras oli se, missä Kyllikki syötti miul liköörikaramellejä ja mie menin känniin!
Mutta takaisin asiaan. Meidänhän piti tehdä vakavamielinen haastattelu.
– Mene sie, Kyllikki, asioilles. Myö aloitetaan Tuomaan kanssa haastelu, Johannes ehdotti.
Haastelu oli hyvä tehdä Vironperän kuistilla leppoisassa kesäsäässä. Otin esiin pienen sanelukoneen sekä etukäteen laatimani kysymykset. Ennakkotietoni olivat puutteellisia, sillä olin valmistautunut haastatteluun lähinnä Tiedon Värikästä Maailmaa (1980) ja vuoden takaista Nykypostia lukemalla. Se ei haitannut, sillä puhetta Johanneksella kyllä riitti.
Johannes kertoi Vironperän arjesta ja maataloustöistä, joita edelleen ahkerasti paiski. Apuvoimia Virolaisilla ei ollut, Johannes ja Kyllikki tekivät kaiken itse. Viljanviljelyn ohessa he kasvattivat mansikkaa ja pitivät huolta suuresta puutarhasta. Viime päivinä projektina oli ollut metsän karsiminen puistomaisemmaksi.
Välillä keskustelimme Karjalan palauttamisesta ja suomalaisen yhteiskunnan tilasta. Johannesta harmitti se, että lehdet nostivat etusivulle missien tai muiden mielestään turhien julkkisten kuulumisia, vaikka maailmassa oli tärkeämpiäkin asioita. Silti hän itse koki tulleensa julkisuudessa asiallisesti kohdelluksi.
– Kyllähän Ilta-Sanomat ja Iltalehti kirjoittavat mitä vaan, vaikka ei ole lupaa kysynyt. haluavat, minä – tuleva Ilta-Sanomien toimittaja – yritin johdatella, mutta Johannes ei hermostunut.
– Meillä on lehdistön vapaus. Se on suomalaisen kansanvallan erottamaton oikeus. Samoin kuin se, että ihmiset voivat vaihtaa johtajia vaaleissa. Joka neljäs vuosi voidaan vaihtaa vaikka koko eduskunta. Hallituksen taas pitää nauttia eduskunnan luottamusta.–
– Onko arvostelut koskaan loukanneet?
– Kyllä silloin, kun ollessani puolueen puheenjohtaja minnuu syytettiin, että puolueelle oli hankittu rahaa laittomin keinoin. Siitä tuli oikeusjuttu, joka kesti monta vuotta. Hovioikeudessa todettiin, ettei minussa ollut vikaa. Tuli silti kirjeitä, joissa sanottiin, että ”ei korppi korpin silmää nokkaa – te olette kaikki samassa porukassa poliitikot. Suositte toisianne.” Tämä oli kaikkein ikävintä.
– Mistä suutut eniten?
– En tiijä, mie oon aika pitkäpinnainen. Ehkä jos on jotain ihan mahdotonta, vaikka uhataan henkeä kuten ministerinä ollessani. Olen ehkä parikymmentä tappouhkausta saanut. Suomessa ei onneksi ainakaan toistaiseksi ole poliitikkoja murhattu, toisin kuin Ruotsissa ja Saksassa. Mutta kun saa uhkauskirjeitä tai puhelinsoittoja, ei sitä koskaan tiedä. Ministerinä miun piti aina ilmoittaa poliisille ja jokainen uhkaus ottaa vakavasti. Mie totuin ja otin aika rauhallisesti, koska käsitykseni on, ettei haukkuva koira pure. Mutta kyllä se on karmeeta, kun Helsingissä tulee Kyllikille soitto, että ”onko miehes siellä – tule äkkiä alas, täältä tulee mies kiikarikiväärin kanssa alaovelle ampumaan.” Kyllä se järkyttää häntä.
JOHANNES OLI JÄTTÄNYT eduskunnan edellisenä vuonna työskenneltyään kansanedustajana yhtä vaalikautta lukuun ottamatta vuodesta 1945 lähtien. Yhteiskunnallista vaikuttamista hän ei unohtanut, vaan toimi esimerkiksi Karjala-liiton kunniapuheenjohtajana.
– Karjala on erottamaton osa Suomea. Stalin riisti sen meiltä väkivalloin ja aseellista ylivoimaa käyttäen ensin 1940 ja sitten 1944. Me karjalaiset tiedämme, ettei meillä ole mitään mahdollisuutta saada sitä takaisin, ellei synny rauhanomaisia neuvotteluja Suomen ja Venäjän välillä, Viipurin eteläpuolella Yläsommeen kylässä syntynyt Johannes sanoo painokkaasti.
Hän kertoi menevänsä seuraavana päivänä Riihimäelle viettämään ensimmäistä Kansanvallan päivää, jonka Kalevi Sorsan johtama itsenäisyyden 75-vuotisjuhlatoimikunta oli julistanut.
– Ihmiset pyytävät eri tilaisuuksiin puhumaan. Sanon, että en mie viitsi enää tulla, kun en ole enää eduskunnassakaan. Mutta he sanovat, että nythän siul on aikaa!
Iäkkään valtiomiehen kalenteri tuntui edelleen olevan täynnä.
– Olemme tottuneet tekemään työtä. Niin kuin vaimoni sanoo: jos ei päivän aikana mitään tee, niin illalla on omatunto arka.
Kaiken kiireensä keskellä Johannes kirjoitti kirjaa. Niitä hän oli aiemmin julkaissut jo 26.
Johanneksen työhuone sekä valtava arkisto sijaitsi Vironperän yläkerrassa. Kiipesimme sinne kolmeksi vartiksi järjestelemään papereita. Näin sain minäkin vähäisessä määrin osallistua Polun varrelta -kirjan syntyyn.
Jos muistioilla ja kirjeillä jokin järjestys olikin, se ei ulkopuoliselle hahmottunut. Johannes kuitenkin uppoutui niihin pikkupoikamaisella innolla, löysi milloin minkin maamiesseuran juhlissa pidetyn puheen ja luki niistä innokkaasti otteita. Vuodesta 1940 lähtien Johannes oli pitänyt yli 10 000 puhetta.
13-vuotiaan ymmärrykselläkin tajusin, mikä huima ura ja elämä tällä miehellä oli takanaan. Johannes Virolainen oli kotikylänsä ensimmäinen ylioppilas, opiskeli agronomiksi ja lopulta maa- ja metsätaloustieteen tohtoriksi sekä viljeli kotitilaansa Karjalassa, kunnes se menetettiin Neuvostoliitolle.
– Kun sain ensimmäisen todistuksen kansakoulusta, enoni sanoivat: ”Sie nyt, Johannes, oot mennyt kouluun, eikä tiedetä, mitä siust tullee. Yleensä käy niin, että kun talonpojan pojat menevät oppikouluun ja niistä tulee ylioppilaita, ne luopuvat isänsä ja vanhempiensa uskosta. Niistä tulee porvareita tai sosialisteja. Mutta jos pysyt meille uskollisena, niin myö tehhään siusta kansanedustaja.”
Kansanedustaja hänestä tuli, myöhemmin myös opetus-, maatalous-, ulkoasiain- ja valtiovarainministeri, pääministeri, presidenttiehdokas sekä pitkäaikainen eduskunnan puhemies.
Minuun teki kuitenkin suurimman vaikutuksen se, että Johannes on tavannut kaikki Suomen presidentit P. E. Svinhufvudista alkaen.
– Kun mie aloitin kansanedustajana, Mannerheim avasi eduskunnan. Sen jälkeen hän antoi presidentin tehtävien hoidon Paasikivelle, koska sairastui. Mannerheim muutti Sveitsiin ja kuoli siellä sitten tammikuussa 1950, Virolainen kertoo, jolloin joudun keskeyttämään hänet.
– Eikö se ollut 1951, ei 1950?
– Täh?
– Eikös Mannerheim kuollut 1951?
Johannes etsii Vuosisatamme kronikka -kirjasta tarkan kuolinpäivän.
– Joo, 28. tammikuuta 1951 se oli. 4. helmikuuta marsalkka haudattiin. Oli kova pakkanen. Mie olin siellä.
— PRINSSINAKKEJA prinsseille! Kyllikki kutsui syömään.
Paljon muutakin oli pöytään katettu – päiväkirjamerkintäni mukaan nautin tuolla aterialla perunapiirakan, kaksi perunaa, kolme nakkia, jogurttia sekä 1,5 lasillista maitoa.
Jälkiruoan menimme syömään mansikkamaalle. Popsimme Johanneksen ja Kyllikin kanssa mahamme täyteen mehukkaita, punaisia marjoja. Otin Virolaisista valokuvat ulkosalla, valitettavasti vain mustavalkofilmille. Ne onnistuivat monistetussa lehdessäni värikuvia paremmin. Jouduin hieman taivuttelemaan Kyllikkiä kuviin, sillä hän oli risusavotan jälkeen mielestään epäedustavassa kunnossa.
Sitten Johannes äkkäsi.
– Sie sanoit olevasi kiinnostunut Mannerheimista.
Johannes kertoi, että vain muutaman kilometrin päässä sijaitsee Mannerheimin aikoinaan omistama Kirkniemen kartano, jota ollaan parhaillaan kunnostamassa. Eihän marsalkka siellä ehtinyt juuri asua, mutta pitihän sitä käydä katsomassa.
Hyppäsimme toiseen Virolaisten autoista, joka ei suinkaan ole valtiomiestasoa, vaan parhaat päivänsä nähnyt Toyota Camry.
Kun lähdimme liikkeelle, tunsin aitoa pelkoa. Johannes ajoi nenä melkein tuulilasissa kiinni, tihrusti silmillään, kiihdytti äkisti autoa ja jarrutti aina viiden metrin välein. Onnistuimme silti ylittämään vilkkaasti liikennöidyn Hankoniementien ja pääsimme Kirkniemeen.
Kartanoa katselimme kauempaa, sillä Johannes arveli, etteivät remonttimiehet kaipaa yleisöä.
Takaisin Vironperälle ehdimme juuri ennen kuin isäni oli tulossa minua noutamaan. Tottahan isällekin katettiin vielä piirakat pöytään.
VIISI TUNTIA kului kuin siivillä. Hyvästelimme Virolaiset, ja sain mukaani omenanmuotoisen Vironperä-kynttilän sekä itselleni että paistinpannunvarsisuojuksen neuloneelle mummille.
Virolaiset tekivät myös Lyhtypirtin Viestin kestotilauksen.
Automatkan aikana kerroin isälle uskomattomasta päivästäni. Huomasin vasta kotiin päästessäni, että unohdin takin Vironperän naulakkoon.
Pari päivää myöhemmin sain suurikokoisen paketin, joka piti noutaa Kangasalan postista. Sisältä löytyi siististi taiteltu kesätakkini sekä kaksi käyntikorttia.
Olimme Johanneksen ja Kyllikin kanssa joulukorttiväleissä loppuun asti. Johanneksen
tapasin viimeisen kerran Timo Koivusalon Kulkuri ja joutsen -elokuvan ensi-illassa 1999. Johannes kuoli 86-vuotiaana joulun alla 2000. Kyllikkiä tapasin vielä muutaman kerran erilaisissa seurapiiritapahtumissa, kunnes hänkin vetäytyi vanhuuden lepoon ja nukkui pois keväällä 2009.
Virolaisista ei koskaan tullut Suomen virallista presidenttiparia, mutta he olivat Vironperän kuninkaalliset.
Osittain sama kertomukseni Vironperältä on julkaistu aiemmin tammikuussa 2014 Apu-lehdessä Johannes Virolaisen syntymän 100-vuotisjuhlan kunniaksi.
Johannes Virolainen
syntyi 31.1.1914 Viipurin maalaiskunnassa Yläsommeen kylässä
kuoli 11.12.2000 Lohjalla
Kyllikki Virolainen
syntyi 6.2.1924 Asikkalassa
kuoli 8.5.2009 Helsingissä
