Marraskuu 1992. Suomi valmistautui viettämään itsenäisyyden 75-vuotisjuhlia ja minä ensimmäiseen Helsinkiin suuntautuneeseen haastattelumatkaani. Olin sopinut haastattelut kahden näyttelijän, Marita Nordbergin ja Tarmo Mannin kanssa. Aikataulu oli varsin tiukka – molemmat piti hoitaa lauantaina 21. marraskuuta.
Reissuun lähdin perjantaina koulupäivän jälkeen. Se olikin melkoinen himmeli: isältä kyyti kotoa kirkonkylälle, bussilla Tampereelle, junalla Helsinkiin, ensimmäisen yön majoitus pikkuserkkuni perheessä, toinen kummitädilläni ja haastattelujen välinen siirtymäkyyti isän työkaverilta.
Marita Nordbergiltahan pyysin kirjehaastattelua jo vuotta aiemmin keväällä, mutta en saanut koskaan vastausta.
Toukokuussa 1992 olimme sisarusteni kanssa soittokeikalla isäni työpaikan juhlissa Helsingin Liisankadulla – ja settien välisellä tauolla päätin käydä puhumassa asiat selviksi Marita Nordbergin luona. Hän asui muutaman korttelin päässä Välikadulla.
Kieltämättä Marita yllättyi, kun soitin ovisummeria ja esittelin itseni. Pitkän hiljaisuuden jälkeen hän alkoi jo ovipuhelimen toisessa päässä siunailla tätä sattumaa, ja painoi minulle oven auki.
– Kun et sinä kulta pieni laittanut mukaan minkäänlaista osoitetta! Yritin miettiä kuumeisesti, mitä kautta saisin sinut kiinni, mutta en vain keksinyt!
Asia oli kunnossa. Samalla tajusin senkin, miksei Jukka Puotila ollut kirjoitellut.
Sovimme Maritan kanssa haastattelun myöhemmälle syksylle, kun hän puolisonsa, professori Kimmo Mustakallion kanssa palailisi kesämökiltä kaupunkiin.
Sopimuksemme sinetiksi Marita antoi mukaani appelsiinin.
SIIRTYKÄÄMME NYT ajassa puoli vuotta eteenpäin, takaisin marraskuuhun 1992, nyt sateen piiskaamalle ja pimeälle Välikadulle.
Suuri yleisö tuntee Marita Nordbergin Uuno Turhapuron anoppina, vuoristoneuvos Tuuran puolisona Reetta Tuurana. Tämä ei tietenkään tee oikeutta pitkän uran tehneelle taiteilijalle, mutta minulle asialla oli suuri merkitys. Heti, kun olin alkanut tehdä julkkishaastatteluja, aloin haaveilla nimenomaan Uuno Turhapuro -elokuvien näyttelijöiden tapaamisesta. Vesa-Matti Loiri ja Spede Pasanen olivat tietenkin perimmäiset tavoitteeni, mutta heidän puheilleen en vielä uskaltanut.
– Mä olen syntynyt Tuusulassa vuonna 1929. Mä olen siis jo aika vanha jo! Marita kertoi.
Ja minä myönsin.
– Niin…
Sen jälkeen minun ei juuri tarvinnutkaan kysellä. Haastateltavana Marita oli itseohjautuvaa sorttia, joka löysi aina uuden aasinsillan uuteen aiheeseen ihan toimittajan kysymättäkin. 44-minuuttisessa haastattelussa ehdimme käsitellä hänen lapsuusvuotensa Tuusulan Kellokoskella, teatterikouluvuodet ja näyttelemisen Hannes Häyrisen johtamassa Kotkan kaupunginteatterissa, julkisuuden kirot ja siunauksen, Hanski-sarjan ja tietenkin Turhapuro-elokuvat.
Kysyessäni vakiokysymykseni ”mikä Suomessa ihastuttaa ja vihastuttaa”, Marita kertoi ihastuvansa Suomen luonnosta ja vihastuvansa suomalaisten vihamielisyydestä heikommassa asemassa olevia kohtaan, erityisesti sodan kauhuja pakenevia somalialaisia.
Tätä keskustelua on hassua kuunnella nyt vuonna 2018, yli 25 vuotta myöhemmin. Niin ajankohtaiselta se yhä tuntuu.
– Me suomalaiset olemme niin ahtaita ja epäystävällisiä. Ihmiset ovat unohtaneet täysin, miten meitä esimerkiksi naapurimaa Ruotsi auttoi sodan aikana, otti vastaan haavoittuneita, lapsia. Ja nyt olemme niin julmia, huudetaan vain ”Suomi suomalaisille”. Kesämökillä Nastolassa järkytyin, kun kuulin, että siellä oli heitetty kiviä somaleiden ikkunoista sisään. Kaikkein onnellisinta olisi, että voitaisiin auttaa ihmisiä kotimaassaan, mutta Somaliassa ei voi enää olla! Siellä ei tiedä, kuka ampuu ketä. Samoin on Jugoslaviassa tällä hetkellä. Turha sanoa, että kyllä meilläkin kotimaassa on autettavaa. On tietenkin, esimerkiksi tämä kamala työttömyyden vyöry, mutta emme saa sulkea silmiämme siitä, että jossakin paikoissa on vieläkin huonommin. Kyllä me ollaan aika egoisteja.
Lopuksi Marita kehui Lyhtypirtin Viestin monipuolista otetta ja luontojuttuja. Hän myös lupasi auttaa ihailemieni Pentti Siimeksen ja Elina Pohjanpään haastattelun järjestämisessä.
Marita Nordberg lupasi kysyä Siimeksiltä haastattelua LPV:hen. Varmaksi ei asiaa vielä uskalla sanoa, mutta saattaa olla, että keväällä tapaamme tunnetun suomalaisen teatteri- ja elokuvanäyttelijä Pohjanpään ja mainion komedianäyttelijä Siimeksen lehden haastattelussa.
Meistä tuli Maritan ja Kimmon kanssa suorastaan ystäviä. Helsingissä käydessäni kävin heillä silloin tällöin kylässä, ja tapasimme myös muun muassa Turhapuro-elokuvien kuvauksissa. Aamulehden-aikoinani vuonna 2000 sain haastatella Maritan ja Kimmon poikaa Sami Mustakalliota Tampereella pappisvihkimyksen jälkeen. Vaikeasta CP-vammastaan johtuen Samin tie papiksi oli ollut erityisen pitkä ja vaativa, onnistuminen sitäkin ilahduttavampaa.
Keväällä 2005 haastattelin Maritaa suomalaisista komediantekijöistä kertovaan Naurattajat-kirjaan. Pari komediaan liittyvää kysymystä tallentui videollekin.
VIIMEISEN KERRAN tapasin Maritan ja Kimmon surullisissa merkeissä, Ere Kokkosen hautajaisissa syksyllä 2008. Marita itse oli silloin vielä virkeä ja hyvässä kunnossa.
Lokakuussa 2009 tuli yhtäkkiä sellainen olo, että Maritalle pitäisi soittaa. Tavoitin hänet kotoaan ja yllätyin, kun hän ei kuulostanut yhtä iloiselta kuin aina ennen. Marita kertoi olevansa hyvin väsynyt, ja syksy oli muutenkin saanut hänet alakuloiseksi. Kerroin kuulumisiani – olin keväällä vaihtanut Ilta-Sanomista Apuun. Maritaa kiinnosti kuitenkin enemmän perheasiani ja erityisesti puolitoistavuotiaan poikani tekemiset. Ne saivat hänet muistelemaan oman poikansa Samin lapsuutta, ja yhtäkkiä Marita nauroi pitkään ja heleästi.
– Kiitos, tämä puhelu pelasti päivän. En ole nauranutkaan viikkoihin!
Lopetimme puhelun, ja kaksi päivää myöhemmin Marita kuoli.
Tiedon hänen kuolemastaan sain harvinaisen karulla tavalla. Olin elokuvissa, kun Ilta-Sanomien toimittaja, entinen työkaverini, lähetti tekstiviestin, jossa kysyi, oliko minulla tietoa Marita Nordbergin kuolemasta. Soitin takaisin, vaikka en Maritasta mitään tiennytkään.
Saman puhelun aikana toimittaja ihmetteli sivulauseessa myös toista tapausta, silloisen työtoverini ja alaiseni äkillistä kuolemaa. Istuessani leffassa en ollut ehtinyt kuulla vielä siitäkään, vaikka pomoni oli näköjään yrittänyt soittaa. Sain siis samalla kerralla kaksi suurta suruviestiä, joista kumpaankaan en ollut osannut valmistautua.
Marita Nordberg-Mustakallio
syntyi 15.2.1929 Tuusulassa
kuoli 30.10.2009 Helsingissä
Lyhtypirtin Viesti 72, 17/1992
(lehti meni kopioitaessa aivan mustaksi – muutama sivu alkuperäisistä, koneella kirjoitetuista sivuista onneksi löytyi arkistosta!)
