Tammikuu 1991. Raha ei ollut motiivini tehdä Lyhtypirtin Viestiä. Majamme ja naapurustomme tiedotuslehteä oli kaikkien velvollisuus lukea – ei sen pitänyt olla mikään nautinto, josta kukaan olisi valmis maksamaan. En tietenkään kieltäytynyt suklaapatukasta, jos joku sellaisen välttämättä lykkäsi taskuuni.
Kun lehden lukijakunta kasvoi ja monet halusivat ainakin kohteliaisuudesta ostaa irtonumeron, määrittelin lehden hinnaksi yhden markan. Muuan naapurin rouva piti tällaista lasten harrastamaa rahastusta arveluttavana, joten päätin verotusteknisistä syistä muuttaa hinnan vapaaehtoiseksi.
Tosiasiassa lehden teosta koitui monenlaisia kuluja, joista huolehtivat enimmäkseen vanhempani. Isä vastasi painatuksesta (eli valokopioinnista) ja molemmat vanhempani kuljettivat minua maksamillaan bensoilla haastattelumatkoille. Kameraan piti saada filmiä ja kuvien kehittäminenkin maksoi. 1990-luvun alun lama tuntui myös meidän perheessämme, mikä piti minut tietoisena harrastukseni kustannuksista. Samalla kuitenkin haaveilin erilaisista investoinneista, jotka helpottaisivat lehden tekoa.
Yksi sellainen oli oma sähkökirjoituskone. Oli ärsyttävää kirjoittaa isän työhuoneessa, jossa aina joku toinen katsoi televisiosta Teenage Mutant Hero Turtlesia tai muuten vain häiriköi. Uusien koneiden hinta pyöri tuhannen markan korvilla – se oli summa, jollaista minun tililläni Suomen Yhdyspankissa ei ollut koskaan käynytkään.
Puolen vuoden ajan säästin joka pennin, joka irtosi epämääräisistä viikkorahoista, syntymäpäivä- ja joululahjoista sekä Lyhtypirtin Viestin tilaus- ja irtonumeromaksuista. Vaikka hinta oli vapaaehtoinen, harva kehtasi jättää maksamatta. Usein sain markan sijasta viitosen tai jopa kympin. Harrastustani ilmeisesti pidettiin tukemisen arvoisena.
Kun sitten pudotin tilaajien listalta rahastuksesta niuhottaneen rouvan (LPV:llä oli varaa valita lukijansa), saatoin ottaa maksut hyvällä omallatunnolla vastaan.
Tammikuussa 1991 riittävä summa oli kasassa. Sain hankittua Panasonic R190 -kirjoituskoneen, joka vaikutti aivan avaruusajan ihmeeltä. Koneessa oli monia ihmeellisiä toimintoja, kuten lihavointi ja alleviivaus, tabulaattori ja saksalainen ü.
Tästä kaikesta kirjoitin tyhjentävän jutun lehteeni. Se nousi jopa Irwin Goodmanin kuolemaa suuremmaksi uutiseksi.
Valitettavasti koneen suojakansi kärsi näkyviä vaurioita pian oston jälkeen. Päätin ensin koristella kannen tarroilla, mutta aloin katua sitä vähän myöhemmin. Revin tarrat pois, mutta niistä jäi ikäviä jälkiä. Otin tehokkaammat aseet käyttöön: putsasin roippeet tärpätillä ja jätin aineen vaikuttamaan yön yli. Aamulla minua tervehti iloisesti kupliva muovikansi, jonka pinta muistutti hiljattain murtunutta Berliinin muuria.
Muuten tuo 27-vuotias kirjoituskone onkin sitten erinomaisessa kunnossa. Pitihän se vanhojen muistojen kunniaksi vielä kerran käynnistää. Katso video!