Lokakuu 1990 – helmikuu 1992. Syksyn tullen aloin katsella videoilta Tankki täyteen -sarjaa, jossa näkyi tuttuja maisemia Tampereelta ja Ylöjärveltä. Huvikseni tarkistin, löytyisikö näyttelijöiden puhelinnumeroita Pirkanmaan puhelinluettelosta.
Suosikkihahmoani Juhana Viléniä esittävän Ilmari Saarelaisen numeroa ei muistaakseni ollut, konstaapeli Reinikaisen eli Tenho Saurénin kohdalla oli myös jotenkin epämääräiset tiedot. Emmi Vilén – siis Sylvi Salonen – näytti asuvan Hämeenpuistossa, aivan Tampereen Työväen Teatteria vastapäätä.
— Äiti, mää soitan huomenna Sylvi Saloselle ja pyydän siltä puhelinhaastattelun.
— Et soita.
Sitä en muista, taivuttelinko äitiä pitkäänkin vai päätinkö soittaa ilman lupaa. Enkä ymmärrä sitäkään, miksi päädyin Sylvi Saloseen, sillä Tankki täyteen –hahmonsa perusteella juuri hän oli pelottavin.
Seuraavana päivänä koulusta tultuani sulkeuduin isäni työhuoneeseen ja näppäilin teatterineuvos Sylvi Salosen numeron (111388) sydän hakaten ja koura puhelimenluuria puristaen.
– Haloo!
Tunnistin heti äänen ja se oli emmimäisen kiukkuinen. Esittelin kuitenkin itseni ja vastapuoli tuntui hämmentyvän.
– Ai… Päivää. Luulin, että siskoni soittaa. No mitäs asiaa?
Selitin, että teen omaa lehteä ja haluaisin haastatella Sylviä puhelimessa. En osannut teititellä, joten teimme välittömästi sinunkaupat. Hän suhtautui minuun ystävällisesti ja lupasi vastata kysymyksiini. Tämän jälkeen en enää jännittänytkään kuin puhelinlaskua, jonka saisin aikaan. Puhuminen kun ei ollut mitään halpaa hupia.
Juttutuokio kesti varmaankin vartin verran, jonka jälkeen kirjoitin siitä ulkomuististani 15-rivisen jutunpätkän. Muistiinpanoja en jännitykseltäni pystynyt tekemään.
(Haastattelussa mainittu uusi tv-sarja oli Komeaa sukua. Taisi olla oma väärinymmärrykseni, että Tankki täyteen -sarjalle olisi kuvattu jatkoa).
Julkaistuani jutun lähetin lehden Sylville ja pyysin häntä arvostelemaan koko numeron. Sen Sylvi mieluusti tekikin pari numeroa myöhemmin.
Ensimmäisen haastattelemani julkkiksen ja minun välille syntyi välittömästi ystävyys. Lähetin Sylville lehtiä ja sain usein kiitoskirjeen. Kerran Sylvi lähetti vapaaliput teatteriin sekä 20 markan setelin, jottei minun tarvitsisi maksaa edes lunastushintaa. Kävin katsomassa äidin kanssa rikoskomedian Viiden tähden keikka, jonka pääosassa oli Eila Roine.
MINUA JÄI HARMITTAMAAN, että olin hutiloinut puhelimessa haastattelun, vaikka sen tekeminen olisi ollut mahdollista jopa kasvotusten. Onneksi virhe oli korjattavissa.
Kun puolitoista vuotta myöhemmin saimme Sylvin kanssa kiireiset aikataulumme sovitettua yhteen, pääsin haastattelemaan häntä hänen kotiinsa Hämeenpuistoon 25. helmikuuta 1992.
— Voi herranen aika, oletko sää noin pieni? Sylvi huudahti heti ovenraosta.
Sitten hän alkoi kauhistella, ettei minulla ollut villasukkia mukanani, kun hänen lattiansa ovat niin kylmät. Laitoin jalkaani Sylvin neulomat tossut, jotka sain sitten pitääkin. Sylvi esitteli minulle suurta ja valoisaa ylimmän kerroksen asuntoaan, joka ulottui läpi talon. Sain kurkistaa myös kylpyhuoneeseen, jossa olivat naistenlehdissäkin ihastellut kullatut hanat. Olohuonetta hallitsivat punatiilinen takka sekä valtava peili, jonka Sylvi oli aikoinaan saanut lahjaksi vuokraemännältään.
Asetuimme sohvalle ja aloitimme haastattelun. Tällä kertaa olin tehnyt pohjatyöt huolellisesti ja lukenut Raimo Seppälän kirjoittaman elämäkerran Sylvi (Weilin + Göös 1981), joten tunsin teatterineuvoksen elämän jo melko hyvin.
Haastattelun aluksi Sylvi kertoi näytelmästä Bernarda Alban talo, jota oli jo vuoden verran näytellyt Helsingin kaupunginteatterissa vierailijana. Rooli taloudenhoitajana oli hänelle mieluinen, mutta samalla hänen elämästään oli tullut turhan kiireistä.
— Sitä toivoo, että voisi aamulla lähteä vähän lenkille, mutta mulla on ollut niin hirveän kiire viime aikoina. En saa mistään sitä aikaa, että voisin mennä tuonne ja vähän laiskotella. Toivon, että pääsisin vähän rauhoittumaan ja lukemaan ranskan kieltä. Olen sitä jo 20 vuotta harrastanut.
Kysyin Sylviltä hänen harrastuksistaan ja kesämökistään Kuhmalahdella sekä neuvoja näyttelemisestä haaveileville nuorille.
Tällaisessa livetilanteessa voi sattua kaikenlaista odottamatonta. Näin kävi, kun Sylvi näytti minulle valokuva-albumeitaan ja alkoi etsiä niistä muun muassa kuvia Kekkosesta. Kun hän laittoi nenälleen valtavat, koristeelliset lukulasit, minua alkoi naurattaa. Purin huultani, hytkyin paikallani ja yritin välttää katsetta. Lopulta varmaan keksin jonkun tekosyyn, mikä oli syynä pokkani pettämiselle.
Näyte Sylvi Salosen haastattelusta helmikuussa 1992. Alkuperäinen nauha on 40-minuuttinen.
Tiedustelin Sylviltä, millaisia tunnustuksia hän oli pitkän näyttelijän uransa aikana saanut. Hän innostui luettelemaan saamiaan mitaleja, teatterineuvoksen arvonimen ja taiteilija-apurahojaan. Sitten ihailimme niitä vielä vitriinissäkin.
— Minulla oli suuri onni saada Pro Finlandia -mitali jo kauan sitten. Lasse Pöystikin taisi saada sen vasta ihan hiljattain, pari vuotta sitten, Sylvi kertoi ylpeänä.
Tätä blogia kirjoittaessani on juuri ilmestynyt uusi elämäkerta Sylvi Salosesta, Pirkko Vekkelin ja Ismo Loivamaan kirjoittama Viimeinen diiva (Minerva Kustannus 2017). Siinä kerrotaan, että Sylvillä ja Lasse Pöystillä oli tulehtuneet välit – eikä Sylvi maininnut Lassea – pitkäaikaista teatterinjohtajaansa – edes nimeltä Sylvi-elämäkerrassaan. No, Lasse Pöysti sai Pro Finlandian ihan samana vuonna kuin Sylvikin, 1969.
Vierailuni päätteeksi Sylvi tarjosi Tapolan Tulikeppi-makkaroita, joita lämmitti uunissa.
JÄLKIMMÄISEN HAASTATTELUNKIN jälkeen pysyimme Sylvin kanssa yhteyksissä. Vuosia myöhemmin hän halusi osallistua omakustannekirjani Päätoimittajan mustelmat kustannuksiin. Teoksen valmistuttua keväällä 1997 vein kirjan hänelle, ja visiitti venähti parituntiseksi. Sylvi tarjosi valkoviiniä ja pyysi minua opettamaan videonauhurin käyttöä. Tehtävä osoittautui kuitenkin liian vaikeaksi. Puoli kuuden maissa minulle tuli äkkilähtö, sillä Sylvin piti päästä katsomaan Kauniita ja rohkeita.
Koska asuin hetken Sylvin naapurustossa, törmäsimme vielä joskus kadulla ja soittelin hänelle ehkä kerran vuodessa, viimeisen kerran vähän ennen Sylvin kuolemaa jouluna 2003. Hän muisti minut aina ja tuntui ilahtuvan yhteydenotoista.
Ennen niin ihailtu näyttämödiiva oli lopulta melko yksinäinen.