Yrittäjäksi ilman lottovoittoa

Huhtikuussa 2017 päässäni napsahti. Siihen mennessä en ollut koskaan ajatellut haluavani freelanceriksi, yrittäjäksi tai ylipäänsä miksikään vapaaksi sieluksi, joka ei kävisi kiltisti päivätöissä ja nauttisi kuukausipalkasta.

Tai no, hekumoin kyllä ajatuksella että kolmena vuonna peräkkäin kirjoittaisin kirjan, joka myisi vähintään 50000 kappaletta tai voittaisin Eurojackpotissa tai Lotossa edes muutaman miljoonan. Silloin uskaltaisin heittäytyä omilleni. Jälkimmäiseen vaihtoehtoon oli heikot todennäköisyydet, sillä en lottoa.

Yhtäkkiä mielessäni alkoi kuitenkin itää ajatus irrottautumisesta ilman miljoonaomaisuutta. Se yllätti itsenikin.

Tajusin, että viimeaikaisten kirjaprojektieni (Kummeli – erittäin hyvin sanottu ja silloin vielä julkaisuaan odottanut Spede, nimittäin) suhteen olin toiminut hyvinkin yrittäjämäisesti. Halusin paitsi kirjoittaa – rumasti sanottuna tuottaa sisältöä – myös edistää itse kirjojeni menekkiä ja näkyvyyttä tehdäkseni kaikkeni, että kirjat päätyisivät lukijoiden käsiin.

Minulla oli hyvä työ Avun toimituspäällikkönä, mutta yhdeksässä vuodessa se oli ehtinyt tulla turhan tutuksi. Kutsumustyötäni on kirjoittaminen eikä päällikköhommissa sitä pääse virka-aikana juuri tekemään. Myin sieluni esimiestyölle 12 vuotta sitten, kun Ilta-Sanomien toimittajana pyysin pomolta 200 euron palkankorotusta. Sain, ja vastineeksi ryhdyin uutispäälliköksi, mikä käytännössä tarkoitti vähitellen kirjoittamisesta luopumista.

Jatkoin kyllä kirjoittamista omalla ajallani lähinnä iltaisin sekä joskus harvoin mökillä, jonne pääsin toisinaan vetäytymään pariksi päiväksi. Kymmenen vuoden ajan tämä malli toimikin hyvin; tekstiä syntyi ja useampi kirjakin. Spede-elämäkertaa naputellessani aloin kuitenkin löytää yhä useammin naamani näppäimistöltä. Kirjoittaminen oli kyllä jatkunut vielä muutaman rivin torkahtamisen jälkeenkin. Alkoi olla aika tehdä valintoja.

Annoin ajatuksen vallata mieleni. Ensin vain leikittelin sillä, mutta mietteeni kävivät koko ajan konkreettisemmiksi. Uskottelin tehneeni päätöksen ja kerroin siitä valikoidusti muutamille tärkeille ihmisille, jotka vahvistivat itsetuntoani. Puhuin ystäville, jotka voisivat olla yhteistyökumppaneitani. Annoin heidän sysiä ajatuksiani mitä ihmeellisimpiin suuntiin ja suhtauduin avoimesti kaikkiin mahdollisuuksiin.

Ryhtyminen freetoimittajaksi ei tuntunut houkuttelevalta. Itse toimituspäällikkönä olen nähnyt sen puolen hyvin – juttutarjouksia virtasi sähköpostiin niin paljon, ettei kaikkiin ehtinyt vastata. Tarjontaa oli valtavasti, yrittäjiä massoittain ja vain harvat pärjäsivät. Pelkkien lehtijuttujen varaan en uskaltanut rakentaa tulevaisuuttani.

Lähdin kesälomalle ja päätin, että jos tunteeni eivät loman aikana muutu, se on menoa. Kirjoitin jo vuotta aikaisemmin ylös päivämäärän 1.6.2018. Silloin alkaisi uusi elämä tai jäisi alkamatta, jolloin syyttäisin itseäni luuseriksi koko loppuelämäni.

Neljänsadan päivän mittainen harkinta-aika oli tuskallinen, mutta välttämätön. Se varmisti omat ajatukseni ja samalla auttoi keksimään ratkaisut ongelmiin, joita nousi esiin kuin gateja somessa. Turvallinen muoto yrittäjyydelleni kehittyi vähän kerrallaan ja puolisen vuotta sitten paketti alkoi olla kasassa. Sain vankan rungon toiminnalleni, kun kustantamoni Docendo pyysi minut tuottamaan kirjaprojekteja alihankkijanaan. 3,5 vuotta jatkunut yhteistyömme oli vakuuttanut meidät toistemme osaamisesta, ja olen hommasta innoissani. Tätä mahdollisuutta ei kuitenkaan olisi tullut, jos en olisi keskustellut kuukausia aiemmin ystäväni Harrin kanssa ja kertonut aikeistani.

Vaikka Docendon työ vaatii paljon, pystyn järjestelemään itselleni aikaa kirjoittaa sekä kirjoja että lehtijuttuja, miettimään jopa aivan uudenlaisiakin projekteja.

Tein liiketoimintasuunnitelman ja esittelin sen Helsingin kaupungin yritysneuvojalle. Vaikka suunnitelma oli kuulemma vähän vasemmalla kädellä tehty, hän uskoi suunnitelmani kantavan ja sain myöhemmin jopa starttirahan.

Irtisanoin itseni vuodenvaihteessa ja ilmoitin työnantajalle lähtöpäiväni, jonka olin jo kauan sitten päättänyt. Seuraajan etsimiselle jäi viisi kuukautta aikaa, ja sen ajan työskentelin Avussa täysillä. Sanoin hienolle lehdelle ja loistaville työkavereilleni näkemiin. Lähdin hyvillä mielin ja hyvällä omallatunnolla.

Tässä sitä nyt ollaan. Yrittäjyyttä on takana vajaan parin viikon verran. Jokainen päivä on ollut keskenään aivan erilainen.

Ilokseni jääkaapissakin oli vielä tänään ruokaa.