Lokakuu 1994. Nyt Kylli-täti piirtää teille sadun. Tämä lause tuli tutuksi itselleni ja parille edelliselle sukupolvelle, jotka katsoivat televisiota vuosina 1957–1995. Taidemaalari Kylli Koski kertoi lapsille satuja ja siinä lempeästi tarinoidessaan hän kuvitti kertomuksensa maalaamalla tai piirtämällä. Muutamalla siveltimen vedolla hän sai enkelit, kissat, prinssit ja prinsessat eloon. Kylli-täti oli monelle kuin varaisoäiti.
Haastatellessani kesällä 1994 Kaija Aarikkaa, hän ehdotti minulle Kylli Kosken haastattelua. Kylli oli hänen tyttärensä kummitäti – virkeä ja ystävällinen vanhus, joka varmasti mielellään suostuisi Lyhtypirtin Viestin jututettavaksi.
Minulta puuttui joulunumerosta hyvä haastateltava, ja Kylli jos kuka oli jouluun sopiva henkilö. Viimeisinä vuosinaan hänen televisioesiintymisensä rajoittuivat joulusatuihin.
Soittaa rimpautin hänelle ja sovimme treffit Espooseen, Kaupinkalliossa sijaitsevaan palvelutaloon 17. lokakuuta, jolloin viettäisin syyslomaa Helsingissä haastatteluja tehden. Edellisenä päivänä olikin ollut Esko Salmisen luona.
Puolitoistametrinen, 88-vuotias Kylli tuli minua vastaan jo palvelutalon aulassa. Hänen kätensä olivat kuin silkkipaperia, mutta suurten silmälasien takana tuikkivat iloiset silmät. Kylli johdatti minut asuntoonsa, kunnes yhtäkkiä pysähtyi käytävälle.
– Meillä kävi täällä sellainen venäläinen voimistelija. Hän sai jalkansa näin!
Samassa Kylli heitti oikean jalkansa seinään kiinnitetyn tangon päälle – sellaisen, josta vanhukset voivat kävellessään ottaa tukea. Kehuin hämmentyneenä taiteilijan notkeutta.

KYLLIN PIENI asunto oli täynnä kissa-aiheisia esineitä ja tauluja. Omia maalauksiaan hän ei pitänyt esillä lukuun ottamatta yhtä, jossa siinäkin kehräsi kaunis, musta kissa.
Äitini oli kuullut Kyllin kertovan haastattelussa, että hän nauttii joka päivä pienen tilkan konjakkia terveydekseen. Tällä kertaa en vienytkään tuliaisiksi perinteistä suklaa-minttukahvipakettia, vaan pienen pullon aitoa tavaraa Cognacin maakunnasta. Äiti osti pullon Alkosta ja luotti pullon käsiini, vaikka olin vasta kuusitoistakesäinen. Luovutin sen Kyllille, joka ilahtui lahjasta suunnattomasti.
– Tämä she onkin oikein erinomaishta konjakkia, hän sanoi ässät suhauttaen.
Olin lukenut Kyllistä kirjoitetun elämäkertateoksen, Anja Lanérin Ruusuillatanssija (WSOY 1989), joten meidän oli helppo alkaa jutella hänen elämästään.
Kaikki Lyhtypirtin Viestin haastattelut tai niistä kirjoitetut jutut eivät ole olleet ykköslaatua, mutta Kylli-tädin kohdalla kehotan jopa lukemaan sen (ks. alkuperäinen juttu alta). Keskustelumme tunnelma on aika kivasti tarttunut siihen kiinni – samoin kuin tietysti alkuperäiselle haastattelunauhalle, josta julkaisen tässä puolituntisen pätkän.
Aikoinaan Kylli oli erityisesti lasten silmissä superjulkkis. Hänet pysäytettiin usein kadulla ja monet pyysivät päästä hänen ohjelmaansa. Toisenlaisiakin tapauksia kuitenkin oli, kuten Kylli juttuni loppukaneetissa kertoi:
– Pyysin kerran erään ystäväni kahville ja hänellä oli kaksi taiteilijapoikaansa mukana. Toinen pojista sanoi minulle: ”On se nyt kivaa istua kahvilla tuon Kylli-tädin kanssa. Olen katsonut Teitä niin monta kertaa televisiosta ja tuossa tuo kamala nainen nyt on.”
– Olipas tuo suoraan sanottu, Kylli vastasi. – Minähän olen ikivanha ja vähemmän kaunis, mutta mitenkäs minä nyt olen niin kamala?
– Ei, kyllä Te olette ihan hyvännäköinen, poika sanoi.
– No mistä se sitten on kiinni?
– Kun Te kerrotte tuollaisia satuja!
– Mitä sitten pitäisi kertoa?
– Elämän todellisuudesta! Nälänhädästä, kuolemasta, taisteluista…
– Älä nyt, hyvä mies! Sitähän tulee kaikkien tuuttien täydeltä. Joka sukupolven on saatava satunsa.
Muistan haastattelun aikana ajatelleeni vaikuttuneena, että Kylli oli aikoinaan ollut suuresti ihailemani Mika Waltarin ystävä. Melkein jopa enemmän. Kylli oli elämäkerrassaan kertonut, kuinka Waltari olisi halunnut hänet rakastajattarekseen, mutta Kylli oli kieltäytynyt tarjouksesta. Ihmettelin itsekseni, oliko Kylli todella niin vanha – kunnes tajusin, että hän oli Waltaria kaksi vuotta vanhempi.
VIISI TUNTIA Kyllin kanssa kasvotusten hujahti kuin enkelin siivillä. Haastattelun jälkeen Kylli sanoi, että hänelle tuotaisiin pian ruokaa ja voisin jäädä hänen kanssaan syömään. Olin nuori ja minulla oli krooninen nälkä, joten ajatus sopi minulle mainiosti.
Ovikello soi, ja Kylli sai suuren foliolaatikollisen ruokaa. Kauhistuin, kun näin sen sisällön. Kaalilaatikkoa! Koulussa jätin ruokailun kokonaan väliin kaalilaatikkopäivinä. Nyt oli mahdotonta perääntyä.
Istuin pöytään kuin viimeiselle aterialle ja mietin, miten tästä nyt selvittäisiin.
– Kuule, maistuishkos sinulle valkoviini?
En ollut uskoa korviani. Aikuinen ihminen tarjosi minulle viiniä, ensimmäistä kertaa elämässäni. Tartuin tietenkin tilaisuuteen. Kylli otti pullon jääkaapista, narautti sen auki ja kaatoi meille molemmille suuret lasilliset.
Hitto, että kaalilaatikko maistui hyvältä kylmän valkoviinin kanssa. Otin lisää ja myönnyin myös toiseen suureen lasilliseen viiniä, minkä jälkeen päässä pyörikin oudolla, miellyttävällä tavalla. Olin siihen mennessä elämääni ehtinyt maistaa kulauksen olutta ja lusikallisen viiniä. Vedin siinä sitten ensikännini Kylli-tädin kanssa.
– Mitenkäs on, avaammeko sen sinun konjakkisi? Kylli ehdotti viattomasti.
Tätäpä vaihtoehtoa äiti ei ollut ajatellutkaan. Kilttinä poikana kuitenkin kieltäydyin. Päätin ryhtyä jo varhain alkoholin kohtuukäyttäjäksi.
HUMALAPÄISSÄNI lupasin Kyllille Lyhtypirtin Viestin ilmaisen kestotilauksen, mutta vastineeksi hän halusi tilata lehdet myös pojilleen Jormalle ja Yrjölle. Hinnasta puhuttaessa minulle tuli mieleen rahaa parempi korvaus. Pyysin Kylli Koskea piirtämään kansikuvan hänen haastattelunsa sisältävään Lyhtypirtin Joulu -erikoisnumeroon. Tämä sopi Kyllille mainiosti.

Kuukautta myöhemmin isäni kävi hakemassa Kyllin luota valmiin teoksen – eikä vain yhtä, vaan neljä! Saisin kuulemma valita niistä parhaimman. Neuvottelin monistuksesta vastaavan isän kanssa ja päädyimme poikkeukselliseen ratkaisuun: sopivin kuvista meni kanteen, mutta kolme muuta julkaistiin lehden sisäsivuilla.
Kansikuva oli nimeltään Kaikki kuukaudet. Siinä kaksitoista eri kuukausia kuvaavaa tyttöä kantaa läpi vuoden kulkevaa nauhaa, joka päättyy joulukuun tytön kantamaan lahjapakettiin. Lahja ojennetaan Vuoden haltijattarelle.
Toisessa kuvassa hevonen vetää reellä olkikuormaa, jonka päällä istuu tonttu. Kolmannessa keijut tanssivat lumiukon kanssa. Neljännessä poika näkee ikkunastaan tontun.
22 vuotta myöhemmin sain kuvat kehystettyä ja ne roikkuvat nyt olohuoneen seinällä muistuttaen tuosta upeasta taiteilijasta ja vierailusta hänen kotonaan.
TEIN KYLLISTÄ uuden haastattelun tasan vuotta myöhemmin, jolloin ilmestyi sadas Lyhtypirtin Viesti. Vain kolme tuntia kestäneen haastattelun vierailun aikana Kylli kertoi olevansa erinomaisessa kunnossa ja kertoi matkustelevansa paljon, käyneensä hiljattain jopa Afrikassa.
Yllätyin iloisesti, kun kesän 1996 korvalla sain häneltä kutsun 90-vuotispäiville. Kyllin poika Yrjö Haarni asui Kangasalan naapurikunnassa Pälkäneellä, joten minulla ei ollut pitkä matka juhlapaikalle, perinteikkäälle Nuijantalolle.
Juhlat olivat iloiset ja Kyllin näköiset. Paikalla oli nimekkäitä ystäviä ja esiintyjiä, muun muassa Kaija Aarikka, Teija Sopanen ja taikuri Simo Aalto.
Kylli puhui, tanssi ja nauroi kukkaseppele päässään. Sinä päivänä vain synttärikakun kynttilät vastasivat hänen ikäänsä.
Virtaa hänellä riitti melkein loppuun asti. Elämäkerrassaan Ruusuillatanssija hän oli kirjoittanut:
Perheenjäsenteni kuolinpäivämääriin tuntuu liittyvän jokin erityinen sanoma. Kaikki alkuperäisen perheeni jäsenet olivat kuolleet maaliskuussa perättäisinä päivinä: Antti (veli) 18. päivänä, isä 19. päivänä ja äiti 21. päivänä. Väliin oli jäänyt 20. päivä. Onkohan se varattu minua varten, ajattelen. Joka vuoden maaliskuun 20. päivänä minä kysyn: Joko on aika?
Ehkä korkeampi voima halusi osoittaa Kyllille huumorintajuaan ja katsoi hänelle mahdollisimman kaukaisen päivämäärän tarkalleen puolen vuoden päästä. Vitsiä parantaakseen vielä aikaisti sitä päivällä. Sairaus korjasi Kylli-tädin pois Mika Waltarin syntymäpäivänä 19. syyskuuta 1997.
Kylli Koski
Syntyi 6.7.1906 Ruskealassa
Kuoli 19.9.1997 Espoossa
LPV 91, 9/1994