1992-1996. Lyhtypirtin Viestin mediamyynti ei ollut kovin kannattavalla tasolla. Mainoksia lehdessä oli julkaistu lähes alusta alkaen, mutta niiden hinta oli pyörinyt suurin piirtein suklaapatukan tasolla.
Pidin kuitenkin hyvänä, että lehdessä oli ilmoituksia. Siksi pyysin niitä tuttavien firmoilta ja julkaisin ilmaiseksi. Vasta pari vuotta lehteä tehtyäni aloin tajuta, että ilmoituksilla voisi saavuttaa jotain hyötyäkin.
Koulun jälkeen meille peräkylille lähti bussi kerran tunnissa. Luppoaikaa vietimme koulun ja kirkon välisellä alueella, jossa tekeminen oli vähissä. Onneksi supersuosioon nousseen Kummeli-sarjan tähti Timo Kahilainen oli keksinyt ostaa talon suoraan bussipysäkkimme vierestä, joten kurkistelimme ajankuluksi hänen ikkunoistaan ja yritimme nähdä vilauksen suositusta tv-kasvosta (ja entisen sijaisopettajastamme). Jostain syystä Kahilainen luopui aika pian talostaan.
Mutta vielä mieluisampaa oli mennä norkoilemaan Airin Puotiin. Tuo taianomainen herkku- ja lahjatavarakauppa oli kaikkien lasten ja nuorten suosiossa, sillä sen irtokarkkivalikoima oli aikansa mittapuun mukaan taivaallinen, ja suklaan, kahvin ja teen lumoava tuoksu leijaili puodin ovesta melkein kirkolle saakka.
Jos taskuun oli unohtunut kolikoita, ne sijoitettiin Airin Puotiin. Jos kolikoita ei ollut, saatoimme kerjätä Airi Niemeltä maistiaisia mitä erilaisimmilla verukkeilla.
— Täytyyhän meidän tietää, onko karkit myrkyllisiä.
— Jos annat karkkia, voimme suositella tätä liikettä kavereillemmekin.
— Myytkö luotolla, jos tullaan ensi viikolla maksamaan?
Yhden kerran esittäydyin Airille Lyhtypirtin Viestin päätoimittajana ja sanoin, että voisin kymmenellä markalla julkaista puodin ilmoituksen lehdessäni. Airi ei ensin lotkauttanut korvaansa, mutta kun annoin hänelle muutaman näytenumeron, hänen ilmeensä pehmeni. Kaupat tuli.
Tätä kikkaa käytin kerran. Sitten tulin järkiini ja tajusin, etteivät ilmoitusrahat kauan suussa sulaisi. Niitä voisi käyttää hyödyllisemminkin.
Minulle oli aina ongelma, mitä tuliaisia veisin haastateltavilleni. Tyhjin käsin oli kurjaa mennä. Mummini oli tarjonnut jouluna Airin Puodin suklaaminttukahvia, joka osoittautui mainioksi lahjukseksi.
Sovimme Airin kanssa, että saisin noutaa häneltä aina suklaaminttukahvipaketin lähtiessäni haastattelumatkoilleni. Vastineeksi julkaisisin silloin tällöin Airin Puodin ilmoituksia. Niitä piirsivät Airilla työskentelevät nuoret naiset, ainakin taiteilija Maija Nieminen.
Ilmoitusmateriaalia tai kahvipaketteja hakiessani yritin livahtaa puotiin aina yksin ja niin, ettei muita asiakkaita olisi paikalla.
Sain nimittäin kaupanpäälliseksi aina muutaman kauhallisen maistiaisia uusista karkkilaaduista.