Syksy 1993 – lokakuu 1994. Lyhtypirtin Viestin haastattelut roikkuivat usein pitkissä puissa. Näin kävi myös suuren idolini Esko Salmisen kanssa.
Kuten Vesku Loirin kohdalla, leikkasin talteen kaikki Esko Salmisen haastattelut. Katsoin kaikki elokuvat, joissa Esko esiintyi (mm. Tähdet kertovat, komisario Palmu!, Jengi, Niskavuori, Pohjanmaa ja Spede-leffat) ja lopulta myös Blondi tuli taloon -televisiosarjaa. Kun Eskon elämäkerta, Raila Kinnusen kirjoittama Elämä Eskona ilmestyi (tosin vasta 1997), luin sen saman tien kahteen kertaan. Tietenkin haaveilin myös hänen haastattelustaan.
Mutta se ei ollutkaan ihan helppo nakki. En löytänyt mistään Eskon yhteystietoja, joten soitin valtakunnalliseen osoitepalveluun ja kysyin hänen kotiosoitteensa. Syntymäajan perusteella oikea henkilö löytyikin. Sitten kirjoitin kirjeen, lähetin lehtiä ja odotin vastausta. Luonnollisesti oletin, että jo aiemmin haastattelemani näyttelijäkaartin perusteella Eskon suostuminen olisi vain muodollisuus.
Vastausta ei kuulunut. Olinkohan taas unohtanut palautusosoitteen?
Puhelinnumeroa minulla ei ollut, mutta soittaa päräytin Suomen Kansallisteatteriin vahtimestarille, joka oli Jukka Puotilaa jahdatessani tainnut jo painaa nimeni mieleen.
— Ei ole Esko Salminen nyt täällä. Saattaa illalla tulla näytökseen. Jätänkö soittopyynnön?
Minä jätin, mutta soittoa ei vain kuulunut. Koko illan päivystin lankapuhelimen välittömässä läheisyydessä, jotta ehtisin tarttua salamana luuriin, vaan turhaan. Ei soittanut Esko ei.
Seuraavana päivänä lajittelin huoneessani Aku Ankka -lehtiä ja tein niistä tarkkaa inventaariota. Kuulin kyllä puhelimen soivan, mutta olin jo menettänyt toivoni Tärkeästä Puhelusta.
12-vuotias veljeni riensi vastaamaan ja kuuli langan toisesta päästä tumman äänen.
— Tässä on Esko Salminen Suomen Kansallisteatterista hyvää iltaa.
— Niin varmaan! veljeni huusi ja nauroi päälle.
— Niin että… että… olisikohan Tuomas Marjamäki tavattavissa?
Veli tuli nauraen huoneeseeni. Aku Ankka -pino levisi syliini, kun kuulin hänen asiansa.
— Siellä on puhelimessa Salmisen Epa.
Korviani myöten nolona nostin luurin ja kuulin näyttelijän yhä odottavan kärsivällisesti linjoilla. Esko Salminen oli kyllä saanut kirjeeni. Pahoitteli, ettei ollut ehtinyt vastaamaan ja että tämän puhelunkin kanssa oli venähtänyt yön yli.
Ei se mitään. Saimme tehtyä aiesopimuksen haastattelusta, mutta se siirtyisi eteenpäin. Esko oli muistaakseni menossa jalkaleikkaukseen. Keväällä ehkä onnistuisi.
Vuosi siinä vielä meni.
Sunnuntai 16. lokakuuta 1994 valkeni kuulaana ja kauniina jättäen samalla jälkensä historiaan. Kansa alkoi aamutuimaan vaeltaa äänestysuurnille kertomaan neuvoa antavan mielipiteensä siitä, pitäisikö Suomen liittyä Euroopan Unioniin vai ei. Minä soitin kello 13 Esko Salmisen ja Aino Sepon ovikelloa Helsingin Hakaniemessä. Paikka oli tuttu jo entuudestaan, sillä en malttanut olla käymättä Eskon kotiovella jo edellisenä keväänä. Minulla kun oli paha tapa tuppautua paikalle varoittamatta.
Eskon koko uusioperhe: vaimo Aino ja lapsikatraasta Kreeta, 10, Saara, 8, ja Sonja, 3, olivat kaikki kotona (aikuinen poika Kristo tosin armeijassa). Aino järjesti meille rauhallisen haastattelutilan keittiön pitkän pirttipöydän ääreen. Sonja kävi silti tasaiseen tahtiin tarkistamassa, että isällä juttu luisti haastattelussa.
Esko Salminen oli viime aikoina ollut paljon esillä. Hän oli näytellyt keväällä ensi-iltansa saaneessa jännityselokuvassa Kaikki pelissä (Matti Kassilan viimeiseksi pitkäksi elokuvaksi jäänyt) ja syksyllä esitetyssä Uuno Turhapuron veljessä sekä kaksi kertaa viikossa televisiossa nähdyssä Blondi tuli taloon -sarjassa. Myös Kansallisteatterin Willensaunassa pyörivä Cyrano de Bergerac -näytelmä herätti maanlaajuista kiinnostusta. Kaikissa näissä Esko oli pääroolissa.
Kerroin Eskolle olleeni yksi alle kymmenestä tuhannesta suomalaisesta, joka kävi katsomassa Kaikki pelissä -elokuvan. Lausuin hänelle teoriani siitä, että jännäristä oli yritetty tehdä jonkinlaista Komisario Palmun comebackia. Esko ei kiistänyt tätä jyrkästi.
— En tiedä, kuinka tietoista tämä oli ja että nimenomaan Palmuja olisi ajateltu, mutta kyllä näissä yllättävästi yhteisiä tekijöitä löytyi. Ei sitä tullut tehdessä ajatelleeksi, mutta kun elokuvan näki valmiina, huomasin sen olevan täynnä ”palmumaista meininkiä”, Esko myötäili.
Vaikeampi aihe oli Uuno Turhapuron veli – ainoa ”Uuno” ilman Vesa-Matti Loiria. Se oli jo ilmestyessään nolo sekä tekijöille että yleisölle. Itse en ollut edes aikeissa mennä elokuvaa katsomaan, joten sovittelin sanojani etten loukkaisi taiteilijaa. Otimme asian kunnolla puheeksi vasta yli kymmenen vuotta myöhemmin.
Nyt puhuimme komediasta laajemmin. Uunon veli oli nimittäin Eskolle ensimmäinen iso komediarooli valkokankaalla yli kahteenkymmeneen vuoteen.
— Mulle ei yksinkertaisesti tarjottu komediarooleja elokuvissa. Kyllähän mä teatterissa esimerkiksi tällä hetkellä näyttelen Cyrano de Bergeracia, jossa on farssinkin aineksia ja televisiossa on ollut viihdesarjoja, joissa olen ollut mukana. En ole pelkästään vakavampien roolien näyttelijä, olisin ottanut kaikenlaiset työt vastaan. Minusta on suuri rikkaus, kun saan tehdä erilaisia töitä laidasta laitaan, niin komediaa kuin tragediaakin.
Esko kertoi Spede Pasasen tarjonneen hänelle roolia Seitsemän veljestä -musikaalista – Speden ikuisesta unelmasta. Mukaan oli pyydetty koko maan näyttelijöiden ykkösketju. Hanke ei kuitenkaan koskaan toteutunut.
Kysyin Eskolta, eikö näyttelijää ala tympiä, kun näyttelee illasta toiseen samoja näytelmiä kerta toisensa jälkeen.
— Kyllä mullakin tapahtuu jonkinlaista kyllästymistä näytelmään, jos ne pyörii todella kauan. Joskus ajattelee, että voisi tehdä jotain muutakin. Mutta toisaalta: tämä on se ammatti, johon olen halunnut!
Samoin tiedustelin, saavatko suuret tragediat mielen ahdistuneeksi tai komediat iloiseksi.
— Vanhemmiten oppii pitämään työelämän ja yksityiselämän erillään. Ei mulla näytelmät vaikuta kovinkaan paljon mielialaan. Se kuuluu tähän ammattiin. Kun aamulla tietää illalla olevan näytöksen, peiliin katsoessaan näkee nenän asennosta, mitä on edessä.
Kaikki pelissä -elokuvan huonon menestyksen kautta johdattelin Esko Salmista puhumaan suomalaisten nuorten kulttuuritottumuksista. Heille kun tuntui kelpaavan vain ja ainoastaan amerikkalainen viihde ja Hollywood-elokuvat.
— Mä aloitin urani aikoihin, jolloin amerikkalaisuuden ihannointi oli vakiinnuttamassa asemaansa. Itse halusin ottaa välimatkaa amerikkalaiseen elämäntapaan. Mua siis todella ärsyttää, kun se on nykyään paisunut älyttömyyksiin. Suomihan on maailman amerikkalaisin maa. Suomen kieltä ei näe juuri missään. Meillä on kaikki ravintoloiden ja kauppojenkin nimet vierasmaalaisia, Esko puuskahti.
Sitten hän katsoi omaa t-paitaansa ja alkoi nauraa. New York -logo paistoi kauas.
Hetkeä myöhemmin puhelin soi ja varusmies Kristo Salminen soitti isälleen sunnuntaipäivän kuulumisia.
— Ai leffaan menossa? Mitä katsomaan?
Esko käänsi katseensa minuun, kun toisti Kristolta kuulemansa elokuvan nimen.
— Ai… Tosi valheita. Niin, sekö on se Schwarzeneggerin uusin…?
Näissä tunnelmissa päätimme lähes tunnin haastattelun ja päästin Eskon ja Ainon äänestämään.
Tapasin Esko Salmisen seuraavan kerran hautausmaalla joulupukiksi pukeutuneena. Hän näytteli Ere Kokkosen ohjaamassa eroottisessa farssissa Kymmenen riivinrautaa. Tarina perustui Arto Paasilinnan samana syksynä julkaistuun romaaniin.
Esko oli selvästi kiusaantunut, kun minä Ilta-Sanomien toimittajana ja vieläpä kuvaaja mukanani, ilmaannuin yllättäen kuvauksiin.
Mutta Ere oli kutsunut. Minkäs teet, että hän oli unohtanut mainita asiasta Eskolle. Sain häneltä lopulta ihan asiallisen haastattelun automatkalla Nurmijärveltä Helsinkiin.
Samasta riivinrautateemasta puhuimme seuraavana kesänä Kansallismuseon takapihalla yhdessä Eskon, Eren ja Arto Paasilinnan kanssa – huomattavasti vapautuneemmassa tunnelmassa. Vapautunut oli elokuvakin, jossa Eskon esittämä Rauno Rämekorpi karkaa 60-vuotispäiviltään ja lähtee tapaamaan entisiä tyttöystäviään. Myöhemmin Esko totesi elämäkertansa jatko-osassa Toinen näytös (Raila Kinnunen, WSOY, 2010), ettei elokuvaa ollut mukava tehdä. Mielessäni kävi, miten onnistuin haastattelemaan suurta idoliani, niin upeita elokuvarooleja uransa aikana tehnyttä näyttelijää, aina vain jotenkin nolojen roolien yhteydessä.
11 vuotta Lyhtypirtin Viestin haastattelun jälkeen, tammikuussa 2006 otin Eskoon yhteyttä haastatellakseni häntä Naurattajat-kirjaan. Saman keittiön pirttipöydän ääressä uskalsin nyt kysyä Uuno Turhapuron veljestä suoremmin kuin 16-vuotiaana. Esko ei suuttunut kuin korkeintaan itselleen.
— Uuno Turhapuron veljeä ei pitäisi muistella ollenkaan. Meidän paras koomikkojengimme oli tekemässä sitä, mutta pieleen meni. Spede oli niin itsepäinen, ja mä luulin koko ajan, viimeiseen asti, että Veskukin on mukana elokuvassa!
Kului toiset 11 vuotta ja kysyin asiasta vielä kerran Spede, nimittäin -kirjaa kootessani.
— Tietenkin kaikesta voisi kieltäytyä, mutta vain hullu sanoo ei kahden viikon duunille, josta saa moninkertaisen palkkion, Esko tunnusti.
Minä puolestani tunnustan, etten vieläkään ole katsonut Uuno Turhapuron veli -elokuvaa.
Esko Salminen
Syntynyt 12.10.1940 Helsingissä
Asuu Helsingissä
LPV 92, 10/1994
