Yksi suomalaisen elokuvan merkittävimpiä henkilöitä, ohjaaja Matti Kassila kuoli 14. joulukuuta 2018. Hän olisi täyttänyt tammikuussa 95 vuotta.
Kassila muistetaan ohjaamistaan Komisario Palmu -elokuvista, mutta hänen tuotannossaan on paljon muitakin helmiä, muun muassa Elokuu, Radio tekee murron (ja sen kipeä jatko-osa Radio tulee hulluksi), Kuriton sukupolvi, Punainen viiva, Hilman päivät, Syntipukki, Niskavuori… Kassilan parhaat elokuvat on paras tapa tutustua vanhoihin kotimaisiin elokuviin, jos niitä muuten vierastaisikin.
Matti Kassila (tuolloin 81-vuotias) oli hyvämuistinen, ystävällinen ja helppo haastateltava, joka varmasti vuosikymmenien ajan oli yksi parhaita tietolähteitä suomalaisen elokuvan vaiheisiin 1940-luvulta alkaen. Sain haastatella Kassilaa toukokuussa 2005 suomalaisista komediantekijöistä kertovaan Naurattajat-kirjaan (Edita 2007) hänen kotonaan Vantaan Rajaportissa. Ohjaajan asumisjärjestely oli erikoinen: hän omisti vaimonsa kanssa samassa rapussa kaksi asuntoa, joista toisessa työskenteli ja toisessa eli perhe-elämää. Matin 18-vuotias poika, autismia sairastava Matti Poika asui viikonloppuisin vanhempiensa luona.
Julkaisen nyt kokonaisuudessaan Matti Kassilasta kirjoittamani jutun, joka Naurattajat-kirjaa varten lopulta lyhennettiin.
HUUMORIMIES VAI JÄNNITYKSEN MESTARI?
Matti Kassilan tapaaminen 10. toukokuuta 2005
Kun tekee riittävän hyvän elokuvan, siitä saa palautetta vielä 50 vuotta myöhemminkin. Matti Kassilalle sellaisia ovat olleet Radio tekee murron, Hilman päivät ja tietenkin Komisario Palmut.
Keuruun Haapamäellä, rautatien varressa varttui 1920-luvulla huumoria rakastava poika. Aseman seudulle muodostui syystä tai toisesta erilaisia porukoita, joissa nuori Matti Kassilakin viihtyi. Varsinkin, kun joukossa oli aina joku huumorimies, joka sai huomion kiinnittymään itseensä.
– Heidän yleisönsä oli yleensä juuri tällaisia poikia, koska siellä kerrottiin myös tuhmia juttuja. En ole itse mikään erinomainen vitsinkertoja, vaan enemmänkin huumoria vastaanottava osapuoli. Olin hyvin kiitollista yleisöä – nauroin toisten jutuille aivan kippurassa. Myöhemmin sitten yritin viljellä huumoria eteenpäin, Kassila muistelee.
Hänellä oli yksi erityisen hyvä ystävä, ikätoveri Opu Koskimaa, jonka kanssa huumori ja mielikuvitus pääsivät kukoistamaan.
– Matkimme ihmisten puheita, oma bravuurini oli koulumme rehtori, joka oli kuin pedantti natsiupseeri, jäykkä ja selvämaneerinen. Kehitimme paljon erilaisia nauruja, kuten sellaisen joka alkaa hymähdyksestä ja hihityksestä ja päättyy Aavikkonauruun – sellaiseen, jota voi nauraa vain aavikolla.
Matti ja Opu kirjoittivat kauhutarinoita, joissa Markus-setä tuli ulos radiosta ja olikin ”kauhea olento”. He keksivät myös asemalle pysähtyville junanmatkustajille omat tarinansa; keitä he olivat ja mistä tulivat. Kerran he saivat mielestään hyvän älynväläyksen polttaa luokassa rikkinäinen pesäpallomaila.
– Huumori oli aina mukana. Mitä hauskemmat jutut, sitä paremmat tarinat.
Nämä leikit antoivat suuntaa Matin ammatillisillekin haaveille. Hän ja Opu olisivat olleet hyvä työpari aikuisinakin, mutta alkoholisoitunut Opu kuoli alle 30-vuotiaana, juuri ensimmäisen runokirjansa julkaistuaan.
Matti Kassila joutui nuorena sotaan, mutta kotiutettiin sydänvian vuoksi. Hän päätyi Varkauden teatteriin, sieltä Helsinkiin ja lopulta elokuvaohjaajaksi.
– Nuoruudessani ihailtiin kaikenlaista sankaruutta. Se kuului nuoren, juuri itsenäisyytensä saavuttaneen tasavallan ihanteisiin. Oli urheilusankareita, sotasankareita ja elokuvasankareita. Ahmimme poikien seikkailukirjoja, joissa oli historiallisia sankaritarinoita eri taistelijoista. Sankaruutta haettiin ensin partiosta, sitten suojeluskunnasta.
Kassilasta ei tullut urheilusankaria eikä sotasankaria. Elokuvassa sankaruuden vielä pystyi saavuttamaan.
– Sankari-ihanteet jäivät aikuistuessa. Mutta… kyllä ne omalla tavallaan elävät yhä edelleen!
Kyllä se poika osaa
Suomen Filmiteollisuuteen päästyään Kassila toimi Edvin Laineen apulaisohjaajana. Aaltoska orkaniseeraa -komedia oli Kassilan harjoitustyö, mutta sen ohjaus merkittiin vielä Laineen nimiin. SF:n johtaja T. J. Särkkä näki, että Kassila pystyy pitämään työryhmän kasassa ja kertoa suurin piirtein, miten elokuvaa tehdään. Edvin Lainekin kehui nuorukaista tyyliin ”kyllä se poika osaa”.
Vuonna 1949 Särkkä antoi Kassilalle ensimmäisen käsikirjoituksen ohjattavaksi. Kyseessä oli Isäntä soittaa hanuria -niminen puskafarssi.
– Sain käsikirjoituksen suoraan käteeni ja sehän piti filmata saman tien – jo kolmen päivän päästä. En ehtinyt tehdä minkäänlaista kuvallista visualisointia, vaan noudatin Särkän ohjeiden mukaan. Vähän kerkisin käydä katsomassa kuvakulmia, maisemia ja lavastuksia, mutta tarinan omaksumista vaikeutti kohtuuton kiire.
Toisaalta Särkkä oli myös valinnut elokuvaan parhaan mahdollisen näyttelijäkaartin, joita ei ohjaajan juuri tarvinnut edes ohjata.
– Yhden asian halusin korjata heti alusta lähtien. Ihmiset piti saada puhumaan luonnollisemmin. Särkän tyyli oli teatraalinen ja sitä halusin karsia. Lisäksi filmiin oli saatava vähän vauhtia. Olin kärsinyt suomalaisen elokuvan hitaudesta.
Kassilan kannalta Isäntä soittaa hanuria -komedian parasta antia oli se, että hänen ympärilleen muodostui hyvä porukka. Kuvaaja Osmo Harkimon ja lavastaja Aarre Koiviston kanssa hän teki pitkään hedelmällistä yhteistyötä. Toimivassa työryhmässä nuoren ohjaajan ei tarvinnut pelätä, munaako hän koko jutun.
– Pidin itsestään selvänä, että alussa joudun tekemään mitä muut käskee.
Isäntä soittaa hanuria ei vielä nostanut Kassilaa suurten ohjaajien joukkoon. Seuraavaksi hänen ohjattavakseen annettiin komediallinen musiikkielokuva Maija löytää sävelen sekä yhteiskunnallinen komedia Professori Masa.
Miksi aloittelevalle ohjaajalle annettiin juuri komedioita?
– Ei komedia ollut aloittelevalle yhtään sen helpompi. Mutta vanhat herrat ilmeisesti ajattelivat, että nuorelle voi ihan hyvin antaa puskakomedian. Kyllä siinä aina jotenkin onnistuu ja kokeneet näyttelijäthän sen työn lopulta tekevät.
Kassila tekee läpimurron
Neljä elokuvaa ohjattuaan (joista kolme oli tehty vuoden sisällä!) Kassila oli rasittunut. Viimeisen, pohjanmaalaisiin maariitoihin perustuva Lakeuksien lukko ei miellyttänyt häntä itseään ja koki kiirehtineensä sen teossa liikaa. Hän toivoi löytävänsä jonkun oman aiheen, josta saisi ihan itse tehdä käsikirjoituksen.
– Kerroin tuntemuksistani säveltäjä Ahti Sonniselle, joka ”sattumalta” mainitsi asiasta radion musiikkipäällikölle Jouko Toloselle. Ilmeisesti kaksikko oli juoninut ideaa jo aikaisemmin. Joka tapauksessa Tolonen kertoi Yleisradion sankarireportterista Usko Santavuoresta, joka oli ollut pinnalla värikkäiden tempaustensa vuoksi.
Yksi Santavuoren uroteoista oli murtautuminen erääseen helsinkiläiseen kauppaan. Tolonen ehdotti, että aiheesta voisi tehdä elokuvan, jossa oikeat rikolliset sotkeutuisivat reportterin puuhiin.
Kassila innostui aiheesta ja pyysi mukaansa Suomi-Filmin mainospäällikön Aarne Tarkaksen. Myös T. J. Särkkä totesi heti ideasta kuullessaan: ”Juu, tämä tehdään.”
– Sellainen aihe olisi mennyt läpi Hollywoodissakin.
Kassila alkoi työstää käsikirjoitusta Tarkaksen kanssa. Heidän huumorintajunsa sopivat täydellisesti yhteen – aivan kuin Matilla ja nuoruudenystävä Opulla.
– Aarnesta tuli samanlainen kaveri, jonka kanssa pystyi taas hassuttelemaan.
Tarkas oli mainoskäsikirjoittaja ja elokuvien suhteen kokematon. Kassilalla oli jo neljän filmin tuoma tietämys.
– Aivan yhtä innoissamme olimme molemmat. Kirjoitimme vuorotellen, ja on mahdotonta sanoa, minkä repliikin kukin on laatinut. Elokuvien ja salapoliisiromaanien suurkuluttajana Tarkaksella oli hurja mielikuvitus, minä taas mietin, mikä on käytännössä mahdollista toteuttaa elokuvassa.
Hannes Häyrisen ja Ritva Arvelon tähdittämä Radio tekee murron ei saanut suurta yleisöä, sillä anglosaksinen tyyli ei iskenyt suomalaiskansalliseen makuun. Opiskeleva nuoriso otti kuitenkin elokuvan omakseen.
Tarkakselle ja Kassilalle Radio tekee murron ja trilleri Yö on pitkä jäivät viimeisiksi yhteisiksi projekteiksi. Molemmat tekivät näyttävän uran, mutta erikseen.
Kassila teki menestyskomedialle vielä jatko-osan Radio tulee hulluksi, joka tunnetaan hänen ”tuntemattomana klassikkonaan”. Sitä kun ei ole näytetty televisiossa vielä kertaakaan.
– Arvosteluissa jotkut sanoivat, että jatko-osa oli jopa hauskempi kuin edellinen.
Radio-elokuvissaan Kassila löysi oman ”kielensä” – hänen tyylinsä oli yhdistää huumoria ja jännitystä.
– Sitä olen hyödyntänyt sittemmin myös Komisario Palmu -elokuvissa.
Kaipuu komedian pariin
Heti ”Radioiden” jälkeen 1950-luvun alussa Matti Kassila teki kolme vakavaa elokuvaa: Varsovan laulu, Sininen viikko ja Tyttö kuunsillalta. Niiden jälkeen hän suorastaan kaipasi takaisin komedian pariin.
Vastauksen ongelmaan käveli suoraan vastaan Rautatientorilla. Näyttelijä Rauha Rentola pysäytti Kassilan ja kysyi, onko tämä lukenut Agapetuksen Hilman päivät. Kassila ei ollut lukenut.
– Luepas. Siitä saisi hyvän filmin, Rentola kehotti.
Kassila hankki kirjan saman tien ja luki sen seuraavana yönä.
– Aamulla menin Särkän luo ja sanoin, että tämä pitää filmata. Särkkä hyväksyi sen heti. En tiedä, miksi sitä ei oltu tehty jo aiemmin – kirjahan oli kirjoitettu jo 1930-luvulla.
Kassila teki käsikirjoituksen vauhdikkaasti. Päätös elokuvasta tehtiin joulukuussa ja tammikuussa piti jo kameroiden käydä täydellä teholla.
– Makailin kotona sohvalla romaania lukien ja menin neljäksi SF:n konttoriin, kun sihteeri vapautui työstä. Sanelin hänelle kirjan tekstiä, josta olin alleviivannut haluamani repliikit ja kirjoittanut marginaaleihin huomautuksiani.
Hilman päivät (1954) oli Kassilan kymmenes elokuva. Hänellä alkoi olla vankka ammattitaito elokuvantekijänä.
– Hilman päivissä sain palata takaisin Haapamäelle oman lapsuuteni aikaan. Tunnelma on kodikas ja lämmin. Ihmisille naureskellaan, mutta hyväntahtoisesti.
Lämpöä elokuvaan toi myös näyttelijäjoukko, joka oli hitsautunut täydellisesti yhteen. Edvin Laine sai pitkästä aikaa toimia näyttelijänä ja teki metsään eksyvän palopäällikön roolissa suorastaan elokuvahistoriaa. Toinen ikimuistoinen suoritus oli Pentti Irjalan osa Vekkulan isäntänä. Tauno Palo nähtiin postineitiin (Kassilan vaimo Aino Mantsas) ihastuvana vanhana tuomarina, Matti Ranin heilaa vaihtavana nuorena tuomarina.
Elokuvasta pitivät kriitikot, yleisö, näyttelijät – ja jopa ohjaaja itse. Siitä tulee Kassilalle palautetta vielä 50 vuotta myöhemminkin!
Hilman päivien jälkeen Kassila tarttui kahteen jo aikaisemmin 1930-luvulla filmattuun komediaan, Syntipukkiin ja Kurittomaan sukupolveen.
– Ne, jotka olivat elokuvat nähneet parikymmentä vuotta aikaisemmin, eivät niitä enää muistaneet – eivätkä keski-ikäiset juuri elokuvissa käyneetkään. Käsittelin elokuvat uskollisena alkuperäiselle versiolle, mutta siirsin aikakauden 1950-luvulle.
Rock oli juuri tullut Suomeen ja Kurittomaan sukupolveen ympättiin rock-fantasia, jonka vanhan koulukunnan säveltäjä Toivo Kärki sävelsi. Helsinkiläistyttö Ritva Arvelo käänsi vuorosanat stadin slangiksi parissa tunnissa.
Leo Jokela, Jussi Jurkka ja Matti Ranin olivat elokuvan nuorisoksi aivan liian vanhaa.
– Mutta pääasia oli, että he olivat hauskoja.
Uusintafilmatisointi Kassilan piti tehdä myös Tuntemattomasta sotilaasta, mutta hanke jäi toteuttamatta.
– Minun piti tehdä aiheesta toinen filmatisointi vuonna 1968. Silloin se lykkääntyi 1970-luvun loppuun, jolloin sain Väinö Linnalta oikeudet kuvaamiseen. Hanke jäi, kun vaimoni kuoli ja tuli muitakin vaikeuksia. Pyysin Rauni Mollbergia kaverikseni, ja myöhemmin hän otti projektin kokonaan omakseen kysymättä lupaani. En tiedä, mitä hän Linnalle sanoi, kun onnistui tempussaan.
Alkoholi – tuhoisa tapa laukaista jännitys
Komisario Palmu -elokuvat ovat Matti Kassilan merkittävin ohjaustyö, eikä niiden loisto ole himmentynyt 40 vuoden aikana lainkaan. Ohjaaja on niistä silminnähden ylpeä, mutta Kassilan ja Palmun välillä ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä.
– En ollut lainkaan innoissani Komisario Palmun erehdyksestä, kun Särkkä tarjosi sitä filmattavaksi. Mika Waltarin kirja oli pakattu täyteen henkilöhahmoja ja tapahtumia. Se ei edennyt väljästi, kuten filmin pitäisi.
Ensimmäisen Palmun saadessaan Kassila oli alamaissa. Hänen ohjaamansa Lasisydän ei ollut menestynyt toivotulla tavalla ja perheen rahat alkoivat loppua.
– Sanoin Särkälle, että kyllä minä sen teen, kun on pakko saada rahaa. Työn aloitettuani huomasin vähitellen, että tämähän onkin kivaa. Päätin käyttää kaikkia oppimiani temppuja ja laitoin elokuvaan takautumia, mykkää kuvaa, päällekkäistekstiä, nopeutettua kuvaa ynnä muuta. Toisin sanoen, innostuin leikkimään.
Kassila oli muutama vuosi aiemmin riitaantunut Särkän kanssa ja lähtenyt suutuspäissään Fennada-Filmin ja Porin teatterin leipiin. Takaisin tullessaan hän sai Särkältä joitakin myönnytyksiä – muun muassa sen, että ensimmäinen Palmu saatiin tehdä menneen Suomen epookissa. Se maksoi jonkin verran enemmän.
Vaikka työ oli hauskaa, väsymys iski takaisin ankarasti. Kassila oli ohjannut 18 elokuvaa kymmenen vuoden sisällä, eikä hänellä koskaan ollut aikaa riittävälle palautumiselle.
– Tein aina vain parhaani. En voinut hyväksyä huolimatonta työskentelyä ja laitoin aina itseni kunnolla likoon. Jos olisin saanut odottaa välillä muutaman kuukauden, olisin ehtiä palautua.
Komisario Palmun erehdyksen aikana hän väsähti, karkasi ryyppäämään pariksi päiväksi lahtelaiseen hotelliin ja palasi takaisin putkan kautta.
– Perhe kasvoi samaan aikaan. Laukaisin jännitystilojani alkoholilla, mikä oli nopea, mutta tuhoisa keino. Jäin koukkuun ja lisäksi vaikeuksia tuli koko ajan kasvavalle perheelleni. En ehtinyt olla perheenisä enkä osannut olla aviomies.
Matti Kassila ja hänen vaimonsa Aino Mantsas tekivät yhdessä useita elokuvia. Mantsas oli mukana Hilman päivissä ja kolmessa ensimmäisessä Palmussa. Hän myös puvusti Kassilan ohjaamat Aatamin puvussa ja vähän Eevankin sekä Haluan rakastaa, Peter.
– Ei se silti ollut normaalia parisuhteen huoltoa. Vaimo oli näyttelijänä ihana samassa asemassa kuin muutkin. Yhteistyömme sujui hyvin – paljon paremmin kuin avioliitto. Hän uskoi täysin näkemykseni, mutta yksityiselämässäni olin konna ja epäonnistuja. Näin jälkikäteen ymmärrän paljon paremmin asioita, Kassila pohtii.
Aino Mantsas menehtyi syöpään vuonna 1979. Tätä ennen Matti ja Aino olivat joutuneet pahaan aviokriisiin ja ehtineet erota.
Komisario Palmun erehdyksen jälkeen tehtiin nopeasti toinen, Waltarin Palmu-romaaniin Kuka murhasi rouva Skrofin? perustuva Kaasua, komisario Palmu (1961). Kun romaanit loppuivat kesken, Waltari kirjoitti vielä ennätysvauhdilla yhden kirjan: Tähdet kertovat, komisario Palmu!
Waltari ja Kassila suunnittelivat myös neljättä Palmua työnimellä Lepäisit jo rauhassa, komisario Palmu! Sen kaatoivat lukuisat vaikeudet: Waltarin käsikirjoituksen surkeus, näyttelijöiden lakko ja Kassilan motivaation puute.
– Se oli viimeisiä huonoja aikojani alkoholin kanssa. Kerroin Waltarille, että tarinahahmotelman kanssa ei olisi kiire. Olin lähdössä Seutulaan suorittamaan kolmen kuukauden rattijuopumusrangaistusta.
Mika Waltari ei ollut Kassilan tuomiosta moksiskaan, vaan vastasi:
– Ai sinä menet sinne. No sehän on hyvä, voit vähän levätä siellä. Onhan sinulla siellä osoite, minä lähetän sen sinne.
Kassila sai Waltarin tekstin ja oli siihen pettynyt. Hanke hiipui hiljalleen kasaan.
Ohjaaja Kassilan erehdys
Palmu ei jäänyt kuitenkaan lepäämään rauhassa ikuisesti. Kassila teki vielä ilman Waltaria elokuvan Vodkaa, komisario Palmu!
– Se oli sellainen hätäapuratkaisu. Olin tehnyt televisioon dokumentteja ja kaipasin pitkää filmiä.
Toiset pitävät Vodkaa oleellisena ja jopa onnistuneena osana Palmu-sarjaa. Kassila itse ei ole tyytyväinen viimeiseen, värilliseen episodiin, jossa komisario Palmu kutsutaan eläkkeeltä takaisin työhön – selvittämään televisiotoimittajan murhaa.
Kassila oli tehnyt televisiolle sarjan Neuvostoliitosta, joka oli muutenkin pinnalla 1960-luvun keskustelussa. Tästä hän sai vaikutteita myös Vodkaan.
– Se oli virhe. Palmu oli toisen aikakauden mies, mustavalkoinen. Siinä Palmu tuotiin myyttisestä valosta päivänvaloon ja vieläpä nykyaikaiseen televisioon seikkailemaan. Neukkujuoni ja vielä James Bond -parodian yritys… kaikki epäonnistui. Ei se mennyt kaupaksikaan ja arvostelu oli ristiriitaista.
Waltari kutsuttiin elokuvan ensi-iltaan, jossa Kassila vaihtoi hänen kanssaan muutaman sanan. Palmuun ei enää palattu. Tavallaan.
1970-luvulla Fennada-Filmissä työskennellessään Kassila harkitsi useiden itselleen mieleisten aiheiden filmaamista: Veijo Meren, Hella Wuolijoen, Minna Canthin ja Juhani Ahon teksteihin perustuvia elokuvia. Fennadan johtaja Mauno Mäkelä ei kuitenkaan lämmennyt niistä millekään.
– Ajattelin, että voi perkele, kyllä mä tiedän minkä mä saan läpi. Ehdotan sellaista, joka on tehty jo moneen kertaan. Mäkelä nimittäin matki aina kaikkea mikä oli yleisöä vain saanut, ei sillä ollut omaa mielikuvitusta ollenkaan.
Kolmesti Suomessa ja kertaalleen Saksassa tehty Agapetuksen Aatamin puvussa ja vähän Eevankin meni Mäkelän sihdistä heittämällä läpi. Kassilan versiossa nakuilivat Heikki Kinnunen ja Juha Hyppönen, Eevoina Marja-Leena Kouki ja Tuire Salenius.
Meiltähän tämä käy -elokuvan suhteen kävi samalla tavoin.
Jälkimmäisen elokuvan pääosaan Severi Suhoseksi palkatun Esa Pakarisen ja Matti Kassilan välillä yhteistyö toimi, mutta huumorintaju ei sopinut yhteen.
– Esan huumori oli sellaista savolaista venkoilua. Itse tykkään länsisuomalaisesta ja hämäläisestä huumorista. Jotain elokuvasta jäi puuttumaan, kuten muistakin sen ajan leffoistani.
Kaikki pielessä? Ei nyt sentään!
Vuonna 1994 Matti Kassila ohjasi viimeisen elokuvansa Kaikki pelissä. Voisiko olla mahdollista, että siinä herätettiin Palmua vielä henkiin?
– Kyllä sekin ajatus taustalla kuvasteli, mutta sen elokuvan suhteen moni asia jäi puolitiehen. Siinä ei ollut palmumaista huumoria, olisi pitänyt tehdä kaikki parodisemmin. Elokuva floppasi täysin ja joku rääväsuu ehti nimetä sen uudelleen: Kaikki pielessä.
81-vuotias Kassila ei enää itse aio ohjata elokuvia, mutta pöytälaatikko pursuaa yhä ideoita: käsikirjoitusaiheita, toteutumattomia käsikirjoituksia, romaani-ideoita. Siellä on uusi versio Jääkärin morsiamesta ja elokuvasäätiön hyllyttämä nuorisoelokuva menestyskirjasta Kaupungin kaunein lyyli.
Kassila tietää roolinsa myös välittäjäsukupolvena. Hän on ehtinyt tavata F. E. Sillanpään, Hella Wuolijoen, Ilmari Kiannon, Mika Waltarin ja Väinö Linnan. Nykyään hän on itse esikuvana nuorille elokuvantekijöille. Ehkä Kassilan asenteessa on jotain, josta nykypolvet voivat ottaa oppia.
– Olen aina ajatellut, että voin tehdä muutakin kuin elokuvaa, mutta tehdään niitä nyt niin kauan kuin huvittaa. En ole ottanut niitä kuolemanvakavasti – tosissaan kyllä, mutta kevyesti. Olen myös kunnioittanut omia oivalluksiani – kukaan ei ole voinut tulla sanomaan minulle, että minun totuuteni ei ole oikea. Eihän elokuvaa saa persoonalliseksi kukaan muu kuin ohjaaja.
Mutta Kassilan elämä on nykyään muutakin kuin elokuvaa. Leskeksi jäätyään hän avioitui uudelleen ja tuli vielä yli 60-vuotiaana isäksi. Nyt 18-vuotias Matti Poika on antanut uuden tarkoituksen elämälle. Autismista kärsivä, mutta aurinkoinen ja energinen poika on viikonloppuisin vanhempiensa luona. Kassila ja hänen vaimonsa ovat myös olleet käynnistämässä kehitysvammaisten ja autistien asuntolahanketta. Yksi talo on jo valmis ja sijaitsee aivan Kassilan kodin lähellä Vantaan Rajatorpassa.
Julkaistu lyhennettynä kirjassa Naurattaja — suomalaisen komiikan tekijät 2007–1907 (Edita 2007).
Matti Kassila kertoo näyttelijöiden ohjaamisesta. Juttu alkaa vähän kesken, esimerkkinäyttelijä on Leo Jokela.
Jälkikirjoitus 2010
Kymmenisen vuotta sitten minua pyydettiin esittelemään Matti Kassilan ohjaama elokuva Radio tulee hulluksi dvd-julkaisun extramateriaaliksi. Esittely meni ihan mukavasti, mutta en hetkeäkään ajatellut, että joskus sen katsoisi myös ohjaajamestari itse. Niinpä sydämeni hypähti kurkkuun, kun yllättäen työsähköpostiini kilahti viesti Matti Kassilalta. Sisältö huojensi.
Katselin pitkästä aikaa dvd:ltä ”Radio tulee hulluksi” -elokuvani oheismateriaaleineen ja siinähän oli Sinun esittelysi, joka oli todella ansiokas. Kiitos siitä, se oli hyvä analyysi. Ajattelin, että katson vähän alkua itse elokuvastani, mutta se veti mukaansa siinä määrin, että katsoin sen loppuun saakka. Nauroin ääneen täällä itsekseni. Se on todella hauska ja absurdi. En minä tuollaiseen hullutteluun ole missään muussa elokuvassani pystynyt. Se on sitäpaitsi elokuvaa, siinä kuva puhuu, jos kohta repliikkejäkin on, mutta sehän ei elokuvallisuuden este ole. Kyllä me Tarkaksen kanssa olimme hyvä käsikirjoittajapari.
En ole omaa esittelyäni katsonut vielä kertaakaan enkä aiokaan, mutta elokuvan ehkä voisi…