Toukokuu 1994. Lopulta se onnistui! Jukka Puotilan haastattelun saamiseksi ei tarvinnut ponnistella kuin kolmisen vuotta.
Ensimmäinen yritykseni oli ollut kirjehaastattelu keväällä 1991. Kun lopulta ymmärsin itse mokanneeni (unohdin kirjeestä omat yhteystietoni), soitin Jukalle uudelleen ja ehdotin haastattelua kasvotusten. Superkiireisen näyttelijän aikatauluista ei millään meinannut löytyä sopivaa rakoa, mutta joulukuussa 1993 tapaamisen piti toteutua. Silloin Jukka Puotila sairastui ja kähisi puhelimessa pahoittelunsa.
13. toukokuuta 1994 kävelin kutsuttuna vieraana Suomen Kansallisteatteriin ja ilmoittauduin vahtimestarille. Pian Jukka Puotila nouti minut.
– Haluaisitsä ensin katsella vähän paikkoja? Ootko sä ollut täällä ennen?
En ollut koskaan aiemmin käynyt Kansallisteatterissa ja lähdin kernaasti privaattikierrokselle. Jukka vei minut muun muassa lavastamoon ja Suurelle näyttämölle.
— Täällä sain nuorena näyttelijänä kokea yhden urani tukalimmista tilanteista. Kävelin kohti näyttämöä ja mulla oli pitkä puheosuus. En muistanut siitä sanaakaan. Kun sitten seisoin yleisön edessä, muistin yhtäkkiä kaiken, mitä piti sanoa.
Ihastelin silmät selälläni teatterin lähes vuosisataista miljöötä. Sitten siirryimme pukuhuoneeseen, jossa haastattelun sopi tehdä samalla kun Jukka Puotila valmistautui illan esitykseen Oleanna-näytelmässä ja söi appelsiinia. Hän ilahtui kuullessaan, että olin aiemmin päivällä käynyt katsomassa Matti Kassilan ohjaaman Kaikki pelissä -elokuvan, jossa Jukka teki poikkeuksellisen pahiksen roolin.
— Jaksoitko sä seurata sitä juonta? Sääli, ettei se oikein menesty.
Jukka oli juuri niin ystävällinen kuin puheluidemme perusteella olin päätellytkin. Mitään viitteitä ylimielisyydestä ei ollut, vaikka hänen voisi sanoa olleen juuri tuolloin suosionsa huipulla. Hänen työtahtinsa oli hengästyttävä: Jukka paiski töitä päätyönsä (Kansallisteatteri) ohessa niin televisiossa, radiossa, elokuvissa kuin imitaattorikeikoillaan.
Pääsimme pian aiheeseen, joka minua eniten kiinnosti. Jukka Puotila oli ja on (ainakin minun mielestäni) Suomen paras imitaattori. Ura alkoi kavereiden naurattamisella 14-vuotiaana. Suuri yleisö ymmärsi hänen kykynsä Iltapalat-ohjelmassa vuonna 1984, kun Jukka imitoi entistä SKDL:n puheenjohtajaa Ele Aleniusta päällään seisten. Spede Pasanen halusi Jukan imitaatiotuokion Tee-se-itse-tv:nsä loppukevennykseksi, mistä alkoikin koko 1990-luvun kestänyt suuri suomalainen imitaatiobuumi. Jukka esiintyi imitaattorikollegoidensa Juha Laitilan, Jukka Laaksosen ja Joonas Myllyveräjän kanssa Kiitos ja hyvästi -ohjelmassa, matki poliitikkojen ääniä Iltalypsy-satiirissa sekä teki sketsiviihdettä Aake Kallialan kanssa Tsa Tsa Tsaa -ohjelmassa.
Jukka kertoi imitoinnista hyvin mieluusti – ja mikä parasta, hän keskeytti tarinoinnin vähän väliä antaakseen näytteen milloin kenestäkin hahmosta.
Jukka Puotila kertoo imitaattorin urastaan (runsaasti näytteitä!). Haastattelu on tehty Messukylän lukion radiokurssin harjoitustyöksi helmikuussa 1995. Alkuperäinen Lyhtypirtin Viestin haastattelu (toukokuu 1994) oli sisällöltään sama, mutta kehnon sanelukoneen vuoksi huonolaatuisempi.
Hänen ensimmäiset hahmonsa olivat englanninkielisiä: Perhe on pahin -sarjan Edith Bunker, etsivä Columbo ja näyttelijä Humphrey Bogart. Samoin kuin vuosikymmeniä myöhemmin ”kielinainen” Sara Forsberg teki YouTube-videoillaan, myös Jukka matki eri kansojen kieliä osaamatta niistä sanaakaan.
— Ilmeillä ja eleillä voi hämätä katsojaansa tosi hyvin. Ne ovat puolet esityksestä. Esimerkiksi nämä Bushin (USA:n entinen presidentti George H. W. Bush) viittoo käsillään näin…
Jukka Puotila teki ainakin tuohon aikaan 80 imitaatiokeikkaa vuodessa ja ajoi autollaan Suomea ristiin rastiin. Uusia hahmoja hän harjoitteli ja kehitteli ajomatkoillaan sanelukoneen avulla.
Ihmettelin, miten Jukalla riittää aikaa kaikkiin töihinsä. Tuntui, että hänen kellonsa kävi eri aikaa kuin kaikkien muiden kuolevaisten.
— Saan yleisöltä kirjeitä ja usein niissä päivitellään, ettei olisi uskonut sen Puotilan näyttelevän vielä teatterissakin. Olen täällä kuitenkin vakituisena näyttelijänä ja teatteri kiinnostaa tällä hetkellä eniten.
Kysyin myös Jukalta, kuten Heikki Kinnuselta kuukautta aiemmin: entäs se perhe?
— Tässä ammatissa on perheelle aikaa, mutta muualle sitä ei sitten paljon riitäkään. Kodista on muodostunut mulle hyvin tärkeä paikka ja perhe korvaa usein kaverit. Mä käyn poikien kanssa paljon urheilemassa – teatteriin heitä ei kannata yrittääkään viedä. Telkkarissa ollaan tehty hommia puolitoista vuotta yhteen menoon, että kyllä pikku hiljaa alkaa kesälomaa odottaa.
Imitoitko myös kotona?
— Aina mä kotona jotain hahmoa harjoittelen. Aina on joku hahmo päällä, Jukka myönsi.
Minulla oli tapana pitää haastattelemiini ihmisiin yhteyttä myös jälkikäteen, mikäli he itse eivät vaikuttaneet vastahakoisilta. Jukka Puotila osasi ainakin näytellä ilahtuvansa puheluistani, silloin tällöin lähettämistäni lehdistä ja joulukorteista. Puhuin hänen kanssaan pitkiä puheluita esimerkiksi keikkamatkojen aikana. Samalla Jukka testasi, upposivatko hänen imitaationsa yleisöön.
Toukokuun haastattelussa hän oli harmitellut, ettei ollut oikein löytänyt vasta valitun presidentin Martti Ahtisaaren ääntä. Se olisi vaatinut jonkin presidentille ominaisen maneerin keksimistä.
— Mutta nyt mä sen keksin, Jukka riemuitsi syksyllä 1994. — Mara käyttää koko ajan sanaa ”valitettavasti”. Miltäs tämä kuulostaa?
Nauroin katketakseni, kun luurin toisessa päässä oli ilmiselvä tasavallan presidentti. Martti Ahtisaaren hahmo päätyi osaksi Jukan imitaatioshow’ta, vaikka MTV3:n Tsa tsa tsaa -ohjelmassa henkilöön käyvää Mara-pilkkaa (erityisesti kävelyä ja puuskutusta) alettiin oma-aloitteisesti sensuroida.
Tuon samaisen puhelun aikana Jukka paljasti saaneensa televisiosta ison ja pitkäaikaisen roolin, mutta ei vielä saanut kertoa tarkemmin.
— Tässä nyt ajelen juuri kuvauspaikalle… Tämä onkin aika iso juttu. Saat tietää sitten vuodenvaihteessa.
Jukka oli 1990-luvun alussa näytellyt huippusuositussa Ruusun aika -sarjassa lääkäri Esko Ruususta. Vuonna 1995 alkoi Kotikatu, joka työllisti Jukkaa Pertti Mäkimaan roolissa 17 vuoden ajan.
Pääsin syksyllä 1994 opiskelemaan Messukylän lukioon viestintälinjalle. Viestinnän opetukseen sisältyi muun muassa radiotyön kurssi, jonka päätteeksi piti tehdä harjoitustyö. Vuotta aiemmin olin äidinkielen esitelmässä ratsastanut tunnetulla henkilöllä (Veikko Huovisen haastattelu), ja samaan turvauduin tälläkin kertaa. Jukka Puotila jos kuka olisi äänensä puolesta mielenkiintoinen kohde.
Jukka lupasi auttaa ja kutsui minut jälleen Kansallisteatterille. Junailin Helsinkiin pikapikaa ja työt tehtyäni palasin seuraavalla junalla Pirkanmaalle.
Yhdeksän kuukautta aiemmin tekemäni haastattelu oli tietenkin tuoreessa muistissa. Olin miettinyt kysymykset huolellisesti, aihepiiri oli tiukasti rajattu imitointiin ja lisäksi sovimme Jukan kanssa etukäteen muutamista vitseistä. Nauhoitin sen radiotason laitteilla ja lopputulos olikin muikea.
Uusintahaastattelun jälkeen Jukka esitteli minut muutamille kollegoilleen. Tapasin elämäni ensimmäisen ja ainoan kerran pitkän uran elokuvissa ja televisioteatterissa tehneen Irma Seikkulan.
Lyhtypirtin Viestiin haastatelluista Jukka Puotila oli yksi nuorimmista. Sen vuoksi olen saanut tehdä hänen kanssaan yhteistyötä näin aikuisenakin, moneen otteeseen. Olen haastatellut häntä Naurattajat– ja Spede, nimittäin -kirjoihin sekä useisiin lehtijuttuihin.
Ja aina nähdessämme Jukka muistaa tervehtiä minua sillä tärkeimmällä tittelilläni.
— Kato, Lyhtypirtin Viestin päätoimittaja!
Jukka Puotila
Syntynyt 9.9.1955 Helsingissä
Asuu Espoossa
LPV 88, 6/1994
