Kevät – syksy 1994. Jos halusi seurata 1990-luvun suurta Kummeli-huumaa aitiopaikalta, oikea osoite oli Kangasala ja siellä erityisesti Pikkolan yläaste.
Kummelit olivat jo ennen kuuluisuuttaan tuttuja miehiä kylillä. Kun viidennen luokan luokanopettajani sairastui, saimme sijaiseksi Timo Kahilaisen. Myöhemmin Timo oli sijaisena myös yläasteen musiikkitunnilla, jolloin enimmäkseen leikimme hänen mukanaan tuomallaan syntetisaattorilla. Myös Heikki Hela viipyi hetken aikaa koulussani opettajana. Heikki Silvennoisen poika oli luokallani.
Kesällä 1991 Heikki Silvennoinen, Olli Keskinen ja Timo Kahilainen saivat Kummelin kolme ensimmäistä jaksoa TV2:lle. Katsoin ne telkkarista uteliaana ja pidin joitakin sketsejä hauskoinakin, mutta en vielä lämmennyt sataprosenttisesti. Seuraavaa tuotantokautta en ryhtynyt seuraamaan lainkaan. Kunnes koulukaverit alkoivat painostaa.
Joskus loppuvuodesta 1993 tilanne kärjistyi. Pikkolan yläasteella kaikki puhuivat Kummelista. Sarjan hokemat alkoivat tulla tutuiksi niillekin, jotka eivät olleet ohjelmaa katsoneet.
Kyllä lähtee! Dodii! Purista perseellä normaalisti! Terrrrve kaverrrriii! Kohta sattuu Juhaa leukaan! Asiaa! Erittäin hyvin sanottu! Artisti maksaa! Juu ei! Jumankauta juu nääs päivää! Mitäs älämölöä täältä kuuluu? Kanada!
Timo Kahilainen teki edelleen opettajan sijaisuuksia, mutta yltyvä Kummeli-huuma teki siitä hankalampaa. Eräällä opetuskeikallaan Kangasalan lukioon hän joutui heti tunnin aluksi huomauttamaan.
— Ei sitten yhtään Kummeli-juttua tällä tunnilla!
Peräpenkistä kuului:
— Ssselvä!
Minäkin annoin lopulta periksi. Katsoin yhden jakson hieman väkinäisesti. Toiselle nauroin. Kolmannen kohdalla olin jo koukussa. Kummelit nauhoitettiin vhs-nauhoille ja ne katsottiin läpi pari-kolme kertaa ennen kuin kehtasi mennä kouluun toistelemaan samoja hokemia.
Minä en saanut Kummeli-t-paitaa, mutta Mauno Ahos -penaali minulla oli. Kesän 1994 Kummeli Show’ta en päässyt katsomaan, mutta pääsin Kangasalan Lepokodin kirjakahvilaan, jossa Heikki Silvennoinen ja Timo Kahilainen kertoivat sarjan tekemisestä. Vein heille lehteni näytenumeroita, pyysin nimmarit ja kysyin, olisiko Kummeleiden haastattelu Lyhtypirtin Viestiin mahdollinen.
— Kattellaan kesällä. Tää kevät on nyt aika kiireinen, Timo lupaili varovasti.
Seuraavan kerran näin Silvennoisen Hessun kesäkuussa Kangasalan Yhdyspankissa, jossa kävin tallettamassa 250 markan äidinkielen stipendini – Hessu todennäköisesti pyörittelemässä vähän isompia rahoja.
— Mitenkäs muuten se haastattelu? Onnistuisiko se nyt kesällä? muistuttelin Hessua lupauksesta.
— Juu, soittele Porkkana Ryhmän toimistolle, niin pannaan järjestymään.
Niin sitten teinkin. Rimputin koko kesän Porkkana Ryhmän numeroon, mutta kukaan ei vastannut. Vasta elokuun lopussa sain Olli Keskisen langan päähän. Tallensin koko puhelinkeskustelun sanasta sanaa päiväkirjaani.
— Olli Keskinen.
— Päivää, täällä on Tuomas Marjamäki. Onkohan Heikki Silvennoinen tavattavissa?
— Itse asiassa ei oo.
— No mää kerron sitten asiani sulle.
— No?
— Mää oon sopinut kesäkuun alussa Hessun kanssa haastattelusta mun lehteen. Oiskohan teitä kaikkia neljää mahdollista saada haastatteluun.
— Se on kyllä tosi vaikeeta.
— Niin varmasti.
— Koska sää oot ajatellut?
— Sitten kun teille sopii.
— Niin mitäs lehtee sää teetkään. Ooksää se Lyhty…?
— Joo!
— Me ollaan sun lehtes suuria diggareita!
— Jaaha, hehe!
— Kuule, yritä saada Hessukin kiinni, kyllä se aina joskus täällä on.
— Selvä. Onks sen kotinumero salainen?
— On joo.
— No emmää sitten sitä utele.
— Hähhää!
— Mää yritän joskus. Moi.
— Joo. Moi!
En saanut enää ketään langan päähän. Vuodenvaihteessa tuli tieto koko Kummeli-ryhmän hajoamisesta. Olli Keskinen oli lähtenyt omille teilleen.
Pääsin kyllä tekemään Kummeleista juttua vielä monesti. Seuraavana kesänä seurasin Kummeli Stories -elokuvan kuvauksia Viikko Kangasala -lehteen sekä Heikki Silvennoisen ralliharjoituksia. Yli kymmenen vuotta myöhemmin haastattelin heitä Naurattajat-kirjaan ja teimme matkan oikealle kummelille.
Lyhtypirtin Viestin haastattelu jäi kuitenkin kaihertamaan, kunnes sain kaiken takaisin korkojen kera – 20 vuotta myöhemmin.
Sain tehdä Kummelista kokonaisen kirjan, Kummeli – Erittäin hyvin sanottu (Docendo 2015).
Se onkin sitten pidempi tarina.
