Heinäkuu 1994. Yhteydenpitoni elokuvaohjaaja Ere Kokkoseen oli jatkunut edelliskesäisen haastattelun jälkeen. Ere oli lupaillut minulle, että pääsisin katsomaan hänen seuraavan elokuvansa kuvauksia. Odotin kesää kuin kuuta nousevaa, ja 12. heinäkuuta se vihdoin toteutui. Vääpeli Körmy – Taisteluni -elokuvaa filmattiin Heinolassa Vierumäen urheiluopiston maastossa.
Lähdin Helsingistä veljeni kanssa aamuseitsemältä junalla Lahteen, vaihdoimme Riihimäellä ja jatkoimme bussilla Lahdesta Vierumäelle. En ollut paikasta koskaan kuullutkaan. Ere oli toivottanut meidät tervetulleiksi, mutta ei osannut tarkemmin sanoa, missä päin Vierumäkeä Körmyä kuvattiin. Harhailimme opiston aulassa eikä kukaan osannut auttaa meitä.
Sitten paikalle ilmestyi tuttu mies: muusikko Olli Ahvenlahti, jonka tiesin säveltäneen Körmyjen musiikin. Hänen oli pakko tietää asiasta jotain.
— Mä olen ihan yhtä eksyksissä kuin tekin, Olli tunnusti.
Onneksi hänellä oli matkapuhelin, jolla saimme yhteyden kuvausryhmään. Pian pakettiauto nouti meidät ja ajoi golfkentän taakse erämaahan, sydämen muotoisen lammen rannalle. Sinne oli perustettu Räyhänrannan varuskunnan sotaleiri, joka oli mukamas Lapissa. Kieltämättä ympäristö näytti karulta kuin Pohjois-Suomessa.
Ensimmäinen Vääpeli Körmy -elokuva valmistui syksyllä 1990. Ere Kokkosella oli tuolloin paha välirikko Spede Pasasen kanssa eikä hän enää aikonut tehdä Spede-tuotannolle Uuno Turhapuro -elokuvia tai ylipäänsä yhtään mitään. Tuottaja Marko Röhr kaipasi Uunon kaltaista hittiä, joka vetäisi teatterien katsomot täyteen. Hän ehdotti Erelle vanhan kunnon sotilasfarssin tekemistä – olihan Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1984) edelleen valtakunnan katsotuin elokuva 1970-luvun jälkeen.
Vääpeli Körmy ja marsalkan sauva (1990) sai hieman alle 80000 katsojaa, mikä oli Uunoihin verrattuna varsin alhainen lukema. Vääpeli Körmy ja vetenalaiset vehkeet (1991) keräsikin kiitettävät 200000 katsojaa, Vääpeli Körmy ja etelän hetelmät (1992) noin 100000. Tältä pohjalta, yhden välivuoden jälkeen, Körmy palasi ärhentelemään varusmiehille neljännessä elokuvassa kesällä 1994.
Körmy-leffat olivat osittain lainausta Masi-sarjakuvista. Vääpeli Körmy muistutti kersantti Ärjylää, vänrikki Nappula vänrikki Nappulaa (!!!) ja kenraali Gustafsson kenraali Kaluunaa. Heikki Kinnunen kertoi ottaneensa Körmyn hahmoon piirteitä omasta vääpelistään, Santahaminan urheilukomppanian Pekka Lariosta.
Elokuvasarjan viehätys perustui samaan kuin aiempienkin sotilasfarssien, siis armeijan auktoriteetteja pilkkaaviin nokkeliin varusmiehiin. Aika on ajanut elokuvista ohi, sillä yksi kantavia vitsejä oli naisvarusmiesten hyväksyminen palvelukseen. Tosielämässä se tapahtui jo Körmy-kesääni seuraavana vuonna.
Ere tervehti iloisesti ja kehotti seuraamaan kuvauksia kärpäsenä katossa. Hän vaikutti sattuneesta syystä hyvin kiireiseltä.
— Onhan tämä raskasta työtä, mutta tosi kivaa, ohjaaja ehti kommentoida toimittajan kysymykseen.
50-henkisessä työryhmässä näkyi muitakin Lyhtypirtin Viestistä tuttuja kasvoja: Heikki Kinnunen (vääpeli Körmy), Lilli Suomalainen (yksi naisvarusmiehistä) sekä Pentti Siimes ja Elina Pohjanpää (eversti ja everstinna Tossavainen). Toki paljon muitakin, kuten upseereita esittävät Tom Pöysti, Vesa Vierikko ja Kalevi Kahra, presidentti Ahtisaaren näköiseksi puettu Matti ”Fredi” Siitonen ja tämän vaimo, Helsingin kaupunginjohtaja Eva-Riitta Siitonen sekä ”Körmyn vaimo”, seurapiirirouva Maria Melin.
Siunaa. En ollut nähnyt koskaan näin paljon ilmieläviä julkkiksia yhdellä silmäyksellä.
Meinasin tosin pakahtua harmista, kun kuulin, että idoleistani suurin, Vesa-Matti Loiri, olisi saapunut paikalle seuraavana päivänä – kaiken lisäksi tekemään näyttävän kaatuilukohtauksen. Se jäi nyt valitettavasti minulta väliin.
En ollut koskaan nähnyt, kuinka elokuvia tehdään. Jos totta puhutaan, kesäisessä Norppalivessä on enemmän äksöniä kuin leffakuvauksissa. Todellisuus on karua: puuha on enimmäkseen ajantappamista, kameroiden ja kuvauskiskojen siirtämistä, näyttelijöiden maskeeraamista, sopivan valon etsimistä, lentokoneen ohituksen odottelua, harjoittelua ja moneen kertaan uusiksi otettuja ottoja.
Kaiken lisäksi oli yksi kesän kuumimmista hellepäivistä, mikä pani armeijan univormuissa patsastelevat näyttelijät koville.
Minä silti seurasin kahdeksan tuntia Vääpeli Körmyn kuvauksia silmät loistaen. Painoin mieleeni ohjaajan käyttämät komentosanat ja kuvausryhmän oman slangin. Olin jo muutaman vuoden ajan haaveillut itse elokuvien tekemisestä ja kuvannut isän videokameralla sketsejä ja lyhytelokuvia. Koulun elokuvakerhossa olin oppinut monet taidemuotoon liittyvät perusasiat klaffivirheistä tilttaukseen ja panorointiin.
Toivoin, ettei tämä jäisi ainoaksi kerraksi, kun pääsen kuvauksiin mukaan.
– Hiljaisuus! Kuvaus! Ääni käy! Kamera käy!
Iltapäivällä kuvattiin aidosti vaarallinen kohtaus, jonka valmistelemiseen kuluikin pitkä tovi. Kenttäkeittiötä emännöivän Elina Pohjanpään piti nostaa soppakauha padasta, ja samalla hetkellä kauhaan ammuttaisiin kiväärillä reikä.
Todellisuudessa Elinan korvasi stuntmies ja elokuvan tuottaja Marko Röhr pukeutui ruokaa hakevaksi varusmieheksi. Tarkka-ampuja tähtäsi suoraan kauhan keskelle muutaman metrin etäisyydeltä – ja onneksi onnistui.
Olimme veljeni kanssa suunnitelleet reissun vain puoliväliin. Emme miettineet, miten pääsisimme Vierumäeltä takaisin Helsinkiin. Kuvauspäivän päätteeksi aloin vaivihkaa selvitellä, olisiko joku tutuimmista kuvausryhmäläisistä lähdössä pääkaupunkiseudulle. Kukaan ei ollut.
En muista, kuinka paljon vaivasin Ereä näillä ylimääräisillä ongelmilla, mutta hän keksi nopeasti ratkaisun. Mahtuisimme radiotoimittajien Juha Vuorisen ja Jaakko Ojanteen kyytiin.
Ennen lähtöä ajoimme urheiluopiston pihaan. Juuri silloin ovesta ilmestyivät Körmyssä näyttelevät Samuli Edelmann ja Ilkka Heiskanen. Kuljettajamme keskustelivat heidän kanssaan kovaäänisesti hetken verran.
— Me ollaan urheiltu ihan koko päivä. Tietsä, ihan koko päivä! Samuli ja Ilu uhosivat ja luettelivat päivän tekemiset uinnista tennikseen ja hevospoolosta benji-hyppyyn (muistikuvani ovat hieman epätarkkoja).
Automatka Helsinkiin Juhan ja Jaakon seurassa oli yhtä roisien vitsien tykitystä, mikä meitä teinipoikia huvitti. Onneksi ei ollut äiti kuulemassa.
Juha Vuorinen oli tuolloin 26-vuotias – muutamaa vuotta myöhemmin hän kanavoi nerokkuutensa internetiin ja lopulta julkaisi Juoppohullun päiväkirjan painetussa muodossa. Nykyään hän on Suomen myydyimpiä kirjailijoita.
Kohtaaminen oli jälkikäteen ajateltuna erikoinen. Meidän kaikkien tiet ovat sen jälkeen risteytyneet monesti ja tärkeällä tavalla.
Lokakuussa 2011 tein Samuli Edelmannista ison haastattelun hänen silloisessa kotimaassaan Maltalla. Helmikuussa 2015 tein Juha Vuorisesta ison haastattelun hänen silloisessa kotimaassaan Maltalla. Helmikuussa 2018 solmin Docendon tuottajana ensimmäisen kustannussopimukseni Ilkka Heiskasen kanssa hänen elämäkerrastaan (tosin ihan vain Helsingin Jätkäsaaressa).
He kaikki kolme ovat noista vuosista jokseenkin paljon rauhoittuneet.
Syksyllä, kun Körmyn filmaukset olivat vain onnellinen muisto, minua odotti vielä yksi yllätys. Soitin Ere Kokkoselle kysyäkseni juttua varten elokuvan tarkkaa ensi-iltapäivää (tai jonkun muun tekosyyn varjolla). Ere puolestaan kysyi, kiinnostaisiko minua tulla itse katsomaan, miltä elokuva valkokankaalla näytti.
Arvatkaapa, kiinnostiko.
16. syyskuuta 1994 astelin isän ja veljen kanssa Helsingin Lasipalatsissa sijaitsevaan elokuvateatteri Bio Rexiin, jossa olin parina syksynä käynyt katsomassa uusimman Uuno Turhapuro -elokuvan. Nyt minulla oli ikioma kutsu Vääpeli Körmy -elokuvan ensi-iltaan!
Bio Rexin aula kuhisi julkkiksia, monien Vierumäellä nähtyjen näyttelijöiden lisäksi paikalla olivat muun muassa Arja Koriseva ja Caron Barnes, jotka esiintyivät pienissä sivuosissa. Olin ottanut muutaman Körmy-lehden mukaan ja jaoin niitä ainakin Erelle, Arjalle (jolta olin jo pitkään kärttänyt haastattelua) ja kapteeni Kuortin vaimoa näyttelevälle Mari Vainiolle.
Elokuvaryhmän ulkopuolisista tilaisuutta läsnäolollaan kunnioittivat myös valtioneuvos Johannes Virolainen ja Kyllikki Virolainen. Johannes palkittiin historian ensimmäisellä Körmy-patsaalla.
Niin ja se itse elokuva. 16-vuotiaan Suomi-komediadiggarin mielestä se oli neljän tähden arvoinen (perustuu päiväkirjamerkintääni). Asiaan saattoivat vaikuttaa myös henkilökohtaiset tunteet.
Vääpeli Körmy – Taisteluni sai vaivaiset 55000 katsojaa. Viimeinen episodi Vääpeli Körmy ja kahtesti laukeava (1997) jäi reiluun 30000:een.
Sen filmauksia en päässyt katsomaan, sillä hikoilin itse alokkaana Helsingin Isosaaressa.
LPV 89, 7/1994
