Joulukuu 1989 – maaliskuu 1990. Kuten jo tuli mainittua, tunsin suurta kiinnostusta Suomen presidenttejä kohtaan. Ehkä ensimmäinen kipinä syttyi koulussa, kun luokan kanssa teimme näytelmän, jossa itse esitin vankilassakin istunutta presidentti Risto Rytiä.
Olin pyytänyt ja saanut syntymäpäivälahjan, josta jokainen 11-vuotias varmasti unelmoi: Sakari Virkkusen kirjoittaman henkilökuvan Risto Ryti – Myrskyajan presidentti. Luin kirjan kokonaan ja vaikutuin siitä niin, että joululahjaksi toivoin Virkkusen kirjoittamaa kirjaa Mannerheim – Marsalkka ja presidentti. Tämän jaksoin lukea vain puoleenväliin, sillä Mannerheim oli epäkiinnostava hahmo, joka ei koskaan joutunut edes vankilaan.
Postimerkkikerhon pikkujouluissa seurakuntatalolla selailin JP-lehteä, jonka lukijapalstalla oli mielenkiintoinen kysymys. ”Haluaisin kirjoittaa kirjeen presidentti Mauno Koivistolle. Mistähän löytäisin osoitteen?”
Hymähdin hölmölle kysymykselle. Ei kai nyt sentään kuka tahansa voi häiritä presidenttiä kirjeillään. Olin isän kanssa käynyt Helsingissä ja muistan, että Presidentinlinnaa vartioivat aseistetut sotilaat, jotka ampuvat kaikki presidentin puheille pyrkivät. Varmasti myös kirjehäiriköt etsittäisiin ja heitä rangaistaisiin asianmukaisella tavalla.
Toisaalta olin katkeruuden piikki sydämessäni katsonut televisiosta, kun Mauno Koivisto oli kutsunut lapsia linnaansa jonkinlaisiin juhliin. Minun – Suomen 12. tai 13. presidentin – siellä olisi pitänyt olla jos kenen.
Ällistykselläni ei ollut mitään rajoja, kun huomasin JP-lehden kysyjän saaneen asiallisen vastauksen. Presidentille oli kuin olikin osoite, johon kirjeitä sai lähettää.
Tasavallan presidentti
Mauno Koivisto
Tasavallan presidentin kanslia
Mariankatu 2
00170 Helsinki.
Ensimmäisenä kerroin asiasta tietysti Lyhtypirtin Viestin lukijoille.
Enempiä uhoamatta istahdin isän sähkökirjoituskoneen ääreen ja aloin naputtaa.
Kerroin Manulle, että olin ollut presidenttinä minäkin, vaikkakin vasta majassani Lyhtypirtissä. Selostin majamme kuulumisia ja kerroin myös lehdestäni. Tämän tarkemmin en valitettavasti muista kirjeen sisältöä, mutta se löytynee presidentinkanslian arkistoista. Kirje oli kokonaisen arkin mittainen, ja koristelin sen hätäisesti piirustuksillani. Kopioin alkuperäisen kirjeen monistuskoneella käyttäen punaista värikasettia, sillä joulu oli jo ovella.
Seuraavana arkipäivänä postitin kirjeen.
JOULUN JÄLKEEN olin melko pettynyt presidenttiimme. Odotin Mauno Koiviston vastaavan kirjeeseen, mutta mitään ei kuulunut. Televisiouutisten mukaan presidentti rouvineen lomaili Kanarialla ja työt sen kuin kasautuivat.
Vähän nolotti, koska olin jo ehtinyt aika suurieleisesti uutisoida aikeeni lukijoilleni. Vielä nolompaa tietysti itse presidentille, jonka saamattomuus paljastuisi nyt koko lehteni vähintään kymmenpäiselle lukijakunnalle.
Asia kuitenkin unohtui. Elämä jatkui. Kevät sai.
Eräänä tiistaina maaliskuun alussa tulin kotiin aivan kuin ennenkin, mutta iltapäiväkaakaota sekoitellessani huomasin keittiön pöydällä virallisen näköisen kirjeen – minun nimelläni. Äiti oli jättänyt sen paikalleni ennen töihin lähtöään.
Olisi pitänyt etsiä kirjeveitsi tai sakset – tai edes yrittää avata kuori hieman varovaisemmin. Nyt se repesi hieman rumasti toisesta reunastaan. En kuitenkaan ehtinyt murehtia sitä, vaan vedin sisällön eteeni.
Mauno Koiviston valokuva nimikirjoituksella! Hienolle paperille painettu Koiviston ansioluettelo.
Ja tärkeimpänä varsinainen kirje eli valkoinen pahvikortti, jonka kulmassa oli kohopainettu Suomen vaakuna – ja allekirjoituksena presidentin oma nimikirjoitus!
Seuraavat hetket ja kokonaiset päivät kuluivat täydessä sumussa. Jalat leijuivat korkealla irti maanpinnasta. Ilmoitin puhelimitse kaikille sukulaisilleni ilouutisen. Vein kirjeen myös kouluun sitä suuresti varjellen ja esittelin opettajalleni, oman luokan koulukavereille ja kävin vierailemassa muissakin luokissa tyyliin ”olisiko teillä hetki aikaa puhua Mauno Koivistosta?”
Hyvillä mielin kirjoitin viileän asiallisen uutisen myös Lyhtypirtin Viestiin.
Uutisen oheen liitin lehdestä leikkaamani kuvan Mauno Koivistosta. Olin vahingossa tehnyt rei’ittäjällä ikävän aukon hänen ohimoonsa. Osoittaakseni kunnioitusta istuvaa presidenttikollegaani kohtaan yritin retusoida kuvaa piirtämällä hänelle hiukset myös rei’än kohdalle. Lopputulos oli lähes täydellinen.