TAMMIKUU 1994. Presidentti Mauno Koiviston 12-vuotinen virkakausi oli päättymässä, ja koko Suomi odotti henkeään pidätellen, kuka valittaisiin hänen seuraajakseen.
Tammikuun puolivälissä järjestetyllä ensimmäisellä äänestyskierroksella ennakkosuosikki Martti Ahtisaaren haastajaksi kiri Rkp:n Elisabeth Rehn.
Presidentin vaihtuminen oli tietenkin suuri mahdollisuus minulle, joka olin haaveillut presidentin haastattelusta jo neljän vuoden ajan.
Pelimiehenä arvelin, että tulevaa presidenttiä kannattaa lähestyä jo ennen vaalituloksen selviämistä. Vaalilupauspäissään ehdokas saattaisi myöntyä haastattelupyyntöön hövelimmin, ja tähän voisin vedota heti virkaanastujaisten jälkeen.
Valitettavasti en löytänyt puhelinluettelosta Martti Ahtisaaren – todennäköisemmän voittajan – yhteystietoja. Onneksi ”Lillan” näytti koko ajan parantavan asemiaan ja saattaisi hyvinkin viedä toisen erän. Hänen Kirkkonummen-kotinsa numero oli luettelossa!
Eräänä iltana rimpautin Rehneille, ja Ove sattui vastaamaan puhelimeen. Hän kertoi kohteliaasti vaimonsa olevan juuri nyt vaalikiertueella jossakin päin Suomea ja palaavan kotiin vasta lähempänä h-hetkeä. Selvitin asiani Ovelle ja hän kuunteli kiinnostuneena.
– Niin että jos teidän vaimonne tulisi valituksi Suomen presidentiksi, luuletteko, että hän myöntäisi haastattelun Lyhtypirtin Viestille? Presidentinlinnassa tai Mäntyniemessä, paikalla ei ole niin väliä.
– Kyllä minä luulen niin. Mutta ehkä sitä kannattaa vielä kysyä vaimoltani, Ove Rehn lupasi hieman epäröiden.
Muistaakseni lupasin kirjoittaa vielä kirjallisen anomuksen tulevalle rouva presidentille, mutta en muista lähettäneeni sitä. Pian puhelun jälkeen Elisabeth Rehn ja Martti Ahtisaari esiintyivät puolisoineen Timo Koivusalon ja Joel Hallikaisen juontamassa Tuttu Juttu -parisuhdeleikissä. Karjalanpiirakoiden kanssa hössöttänyt Mara sulatti välittömyydellään ja maanläheisyydellään kansan sydämet. Tämän tv-ohjelman on arveltu ratkaisseen koko presidenttipelin.
En saanut vielä äänestää noissa vaaleissa. Ei kuitenkaan ollut pelkästään minun äänestäni kiinni, että Martti Ahtisaari valittiin Suomen kymmenenneksi presidentiksi 6. helmikuuta 1994. En ollut saanut toivomaani etumatkaa haastattelun järjestämiseksi, mutta päätin yrittää entistä sitkeämmin.
HETI MAALISKUUSSA, virkaanastujaisten jälkeen, yritin ottaa yhteyttä vanhaan kirjeenvaihtokaveriini Manuun. Hänen kotiosoitteensa sain selville, kun Ilta-Sanomat uutisoi entisen presidenttiparin muuttaneen Katajanokan Luotsikadulle.
Olin käymässä Helsingissä ja lehdessä olleen kuvan perusteella etsin oikean talon. Ovisummerissa taisi silloin lukea KOIVISTO. Taisin ihan vähän painaakin nappia, mutta minulle ei avattu.
Kirjoitin presidentille kirjeen, esittelin lehteni ja asiani. Todennäköisesti vetosin myös aiempaan kirjeeseeni jouluna 1989.
Vastausta ei tarvinnut odottaa kauan. Pari viikkoa myöhemmin olin kotona flunssassa ja seurasin telkkarista Lahden panttivankidraamaa ja vankikarkuri Ilpo Larhan piiritystä. Säpsähdin, kun puhelin soi.
— Tasavallan presidentin kansliasta majuri Mika Peltonen hyvää päivää. Te olette lähettänyt presidentti Koivistolle haastattelupyynnön.
Pidätin hengitystäni. Tämä kuulosti hyvältä!
— Valitettavasti presidentti on päättänyt vastata pyyntöönne kielteisesti. Tällaisia pyyntöjä tulee hänelle paljon. Toivotan teille kuitenkin hyvää kevään jatkoa.
Mieleni musteni. Koiviston kieltäytyminen oli vasta ensimmäinen episodi tulevassa synkkien pettymysten sarjassa. Märkä rätti läjähtäisi tämän päätoimittajan kasvoille vielä monta kertaa ennen kuin kevät 1994 olisi taputeltu.
Jatkoin Ilpo Larhan vähintään yhtä epätoivoisen taistelun seuraamista myrtynein miettein.