Helmi–toukokuu 1993. Kalle Päätalon Iijoki-sarjan ihmeelliseen maailmaan tutustuin kymmenvuotiaana Tapaninpäivänä 1988, kun televisiossa alkoi Mikko Niskasen ohjaaman Elämän vonkamies -elokuvan pidennetty kahdeksanosainen tv-versio. Samoihin aikoihin valmistuneen Nuoruuteni savotat -elokuvan ehdin senkin nähdä alaikäisenä. Yksi asia johti toiseen, ja 12-vuotiaana luinkin jo Päätalon Täysi tuntiraha -romaanin (sen, jossa Kalle menettää poikuutensa, isä-Herkko on mielisairaalassa ja perhe kunnan jauhojen varassa). Ei auta kuin tunnustaa, että teini-ikäisenä olin pahasti Päätalo-koukussa ja lukenut puolet koko Iijoki-sarjasta. Onneksi en ole ainoa erilainen nuori.
Mikä Päätalossa itseäni eniten puhutteli? Tietenkin Kallen toivottomalta tuntuvat haaveet tulla kirjailijaksi ja se into, ahkeruus ja yritys, joilla hän unelmaansa tavoitteli. Samat suunnitelmat olivat itselläni, mutta aioin saada ne toteutettua paljon nuorempana. No, Kalle sai esikoisromaaninsa Ihmisiä telineillä julkaistua vähän ennen 39-vuotissyntymäpäiväänsä, minä 40-vuotiaana.
Olin haaveillut kahden suuren Tampereella asuvan kirjailijan haastatteluista lehteni alusta alkaen. Väinö Linna kuoli toukokuussa 1992 Pikonlinnan sairaalassa, jonne kotipihastani oli parinkymmenen minuutin kävelymatka. Kalle Päätalo sen sijaan asui edelleen ilmielävänä saman pituisen automatkan päässä Tampereen Viialassa. Luettuani romaanit Tuulessa ja tuiskussa (jossa sodassa haavoittunut Kalle tappelee, joutuu putkaan, sairastuu kuppaan ja menee naimisiin) ja Tammerkosken sillalla (jossa Kalle käy vieraissa, sairastuu tippuriin ja kärsii huonosta omatunnosta) päätin ottaa suosikkikirjailijaani ja esikuvaani yhteyttä. Puhelinnumeroa ei tähän hätään ollut saatavilla, mutta olin jo osannut selvittää osoitetiedot valtakunnallisesta osoitepalvelusta. Toki jokainen Päätalo-fani taisi muutenkin tietää tuon legendaarisen osoitteen: Kirvestie 22.
Kirjoitin professori Päätalolle kauniin kirjeen, kerroin lukeneisuudestani ja vaikuttuneisuudestani sekä tiedustelin kohteliaasti mahdollisuutta päästä haastattelemaan häntä sopivana ajankohtana. Jouduin odottelemaan vastausta jonkin aikaa. 9. helmikuuta minua odotti keittiön pöydällä kirjekuori, jonka päälle oli kirjoituskoneella kirjoitettu nimeni. Avasin kuoren varovasti ja siististi, jotta Mauno Koiviston kirjeen kanssa sattunut vahinko ei toistuisi. Allekirjoituksen nähtyäni kädet alkoivat täristä jännityksestä.
Kalle Päätalo oli kirjoittanut minulle koko arkin mittaisen kirjeen, jossa hän kannustavasti kehui lehteäni, kertoi tilanteestaan – ja äärimmäisen kohteliain sanankääntein kieltäytyi haastattelusta.
Päätin – pakon edessä – tänä iltana (kello on 21,20) – kirjoittaa kieltävän vastauksen, vaikka tämä ei ole helppoa. Mutta en kerkiä, enkä jaksa jakaantua kovin tiheässä tahdissa eri asioille. Minulla kun on jo ikää ja monen sortin parantumattomia perussairauksia. Flunssa toivottavasti paranee! Toivotan Sinulle menestystä jatkossa! Minulla itselläni on melkoinen kokemus kirjoittajan taipaleesta ja siitä, kuinka lujille se monesti ottaa. Sinulla on tulevaisuus edessäsi, minä alan olla jo tieni päässä. Terveisin, Kalle Päätalo.
Olin yhtä aikaa liikuttunut, ylpeäkin, arvostamani kirjailijan sanoista ja pettynyt suuren haaveeni kariutumisesta, vaikkakin perusteellisen harkitsemisen jälkeen. Murehdin hetken, mutta sitten mietin, mitä Kalle Päätalo olisi tehnyt. Ei olisi perlkele ainakaan luovuttanut!
Kuin taivaan lahjana asiaan tuli kuitenkin pian yllättävä käänne. Kävin taas Kangasalan Lepokodilla kuulumisia vaihtamassa, ja Lepokodin tädit kertoivat toukokuun Kirjakahvila-vieraaksi saapuvan itsensä Kalle Päätalon. Tiesin heti saaneeni uuden mahdollisuuden!
Kirjoitin saman tien Päätalolle uuden kirjeen, jossa kerroin tulevani katsomaan hänen esiintymistään ja tarjouduin tekemään haastattelun – vaikka lyhyenkin – Lepokodilla Kirjakahvilan jälkeen. Tästä ei varmaankaan olisi professorille suurta vaivaa. Lykkäsin mukaan pari uusinta lehteä ja jäin odottelemaan vastausta. Sitä ei kuulunut.
Sunnuntaina 2. toukokuuta pyöräilin hyvissä ajoin Kangasalan nuorisoseurantalolle Pirtille, jonne Päätalon Kirjakahvila oli siirretty tavallista suuremman yleisön vuoksi. Jäin ulkopuolelle odottamaan kirjailijan saapumista. Pian hän tulikin paikalle kollegansa Jaakko Syrjän kyydillä, kiiltävän harmaa puku yllään. Odotin juuri ja juuri sen verran, että Päätalo pääsi ulos autosta ja että tilaisuuden isäntä, kansanedustaja Pentti Lahti-Nuuttila sai käteltyä hänet.
– Päivää. Minä olen se Tuomas Marjamäki, menin esittäytymään.
– No niin, päivää päivää, Kalle Päätalo sanoi ja hoiti heti asian pois päiväjärjestyksestä. – Käykö sulle se haastattelu ylihuommenna? Tule silloin minun kottiini, osoitteen tiedätkin.
Hykertelin tyytyväisyydestä kuunnellessani Kirjakahvilan haastattelun täpötäydellä Pirtillä. Kotiin poljin pyörälläni ennätysajassa. Tuli kiire tekemään kysymyksiä.
TIISTAINA 4. TOUKOKUUTA Topi-vaari haki minut koulusta ja ajoi Kirvestie 22:n portille.
— Oikeaa taloa olet etsimässä. Käy peremmälle, pihalla kevättöissä ollut rouva Leena Päätalo huikkasi.
Kirjailijalla oli yllään ruudullinen flanellipaita ja kädenpuristus oli jämerä. Kalle lupasi esitellä kotitalonsa myöhemmin ja ohjasi minut olohuoneeseen, jälkikäteen rakennettuun ”elintasosiipeen”. Leena tuli keittämään kahvit, jotka ryystimme ennen haastattelua.
Kalle kertoi Kangasalan olevan hänelle erittäin tuttu paikka. Hän oli ollut rakentamassa Kirkonkylän koulua (nykyistä Kirkkoharjun koulua) vuonna 1957, jolloin oli kirjoittanut esikoisteostaan Ihmisiä telineillä. Kerroin ylpeänä sen olleen oma ala-asteeni. Vielä kuusikymmentä vuotta myöhemminkin sama koulu on yhä käytössä, joskin kävi läpi vuonna 2017 suuren remontin sisäilmaongelmien vuoksi.
Kalle Päätalo kohteli minua kuin aikuista toimittajaa. Hän yllättyi, että olin lukenut niin paljon hänen teoksiaan. Varsin totinen mies hymyili koko vierailuni aikana yhden ainoan kerran, kun kysyin jonkin hyvin yksityiskohtaisen kysymyksen Iijoki-sarjan henkilöihin liittyen.
— Olet sinä tarkkaan lukenut, hän naurahti.
Varsinaisen haastattelun teimme olohuoneessa ja nauhoitukselle tuli mittaa tunti ja viisitoista minuuttia. Oheisessa 11 minuutin näytteessä keskustellaan lähinnä kirjailijan päivärutiineista. Kalle Päätalo oli työhullu mies jo nuoruutensa savotoissa ja myöhemmin rakennustyömailla, mutta vähintään yhtä ahkera kirjailijana. Keskimäärin 650-sivuisia Iijoki-sarjan romaaneita kirjoittaessaan Kalle eli hyvin kurinalaisesti. Kirjoitusputki alkoi aina 1. joulukuuta ja sen aikana kirjailija paiski töitä päivittäin 12 tunnin ajan pitäen vain välttämättömän ruokatauon ja ottaen tunnin päiväunet.
— Vaimoni Leena keittelee minulle kahvit ja jättää tuohon portaiden alapäähän. Minä tulen sen siitä sitten jossakin vaiheessa hörppäämään.
Eikö se ehdi jäähtyä, ihmettelin.
— Hän juo sen kylmänä. Kylmä kahvi kaunistaa, Leena nauroi.
Haastattelussa keskustelimme Iijoki-sarjan syntymisestä, henkilöhahmojen ja tapahtumien totuudenmukaisuudesta ja Kallen kirjailijanhaaveiden toteutumisesta. Kysyin, pitääkö hän päiväkirjaa tai onko hänelle laajoja muistiinpanoja työnsä tueksi. Kalle kiisti kirjoittavansa. Iijoki-sarja syntyi ilman muistiinpanoja.
— Minulla on se onni, että minulla on ollut varaa hankkia hyvä kirjasto kottiini. Hämmästyttävän moniin asioihin saa sieltä tarkistuksia ja lissäyksiä. Aika vähän muistiinpanoista on kirjoihini siirretty.
Pidätkö sä sitten nykyään päiväkirjaa?
— En, en pidä. Ainoa on, että kalenteriin merkitsen. Kun talvella kirjoitan, mulla on sellainen taulukko, kirjoitan siihen hyvin suppeasti mitä päivittäin kirjoitan ja kaikki tärkeät tapahtumat. Että jos nyt olisi kirjoitusaika, siellä lukisi että Tuomas Marjamäki kävi minua haastattelemassa. Mutta en silloin, kun en kirjoita. Almanakkaanhan jääpi jonkin verran merkintöjä.
— Minä pidin kyllä kaksi ja puoli vuotta päiväkirjaa aika tarkkaan, kun olin suomalaisella vankileirillä Siiranmäessä ja Miehikkälässä. Kirjoitin hyvin tarkasti, lomareissuillakin. Niissä taisin mainita, että olin lomalla käynyt sellaisen ja sellaisen naisen kanssa. Ajattelin, ettei ne ole ehkä vaimolle sopivia luettavia ja minä onneton poltin ne juhannuksena 1944, ison pinkan vahakantisia vihkoja. Sitä minä olen elämässäni eniten katunut.
En voinut olla mainitsematta, että itse olin pitänyt päiväkirjaa jo viiden vuoden ajan, päivittäin.
— Älä hävitä niitä koskaan! Sitten ne on sulle aarteita, kun sinä alat olla täysaikanen tai jo sanotaan keski-ikäinen mies, sitten ne on arvokkaita ja arvo nousee aina.
Tästä Kalle Päätalon neuvosta olenkin pitänyt kiinni.
HAASTATTELUN JÄLKEEN Kalle esitteli tarkemmin kotiaan. Alakerrassa oli tosiaankin suuri kirjasto, jossa Leena katseli televisiota. Hän paljasti, että kyllä itse professorikin hiljentyi iltaisin Kauniiden ja rohkeiden ääreen.
Kiipesimme Kallen kanssa ”vintille”, josta löytyi hänen työhuoneensa. Pöydällä oli tietokone, jolla kirjailija nykyään kirjansa kirjoitti. Tällä hetkellä se sai levätä, sillä uusimman kirjan, Pato murtuu, käsikirjoitus oli jo kustantajalla. Kirja ulottui vuoteen 1952 saakka. Kallen tavoitteena oli kirjoittaa Iijoki-sarjaa niin pitkälle, että se yltäisi esikoisromaanin ilmestymiseen eli vuoteen 1958 saakka. Sen pisteen hän saavutti seuraavana vuonna, kun Hyvästi Iijoki ilmestyi. Sarja täydentyi vielä muutama vuosi myöhemmin, kun Pölhökanto Iijoen törmässä selvitti Kalle Päätalon elämänvaiheita nykyhetkeen asti.
Työhuoneen seinälle oli kiinnitetty kehyksissä kaikki Kalle Päätalon romaanien kansikuvat – itse kirjat löytyivät sen alta hyllystä. Vaikka Kalle oli kaikin puolin vaatimaton mies, hän selvästi nautti työnsä tulosten näkemisestä. Lehtikuvissakin hän usein poseerasi romaaneistaan pinotun kirjakasan äärellä.
Seinällä oli myös Kallelle tärkeitä esineitä, sahoja ja muita työvälineitä, vanhoja valokuvia ja kunniakirjoja.
Kalle istahti kirjahyllynsä ääreen ja näytti jotain hyvin arvokasta. Vuonna 1935 painetun Mika Waltarin kirjoittaman Aiotko kirjailijaksi? -opaskirjan, jonka hän osti teini-ikäisenä kirjailijan urasta haaveillessaan. Kannet olivat tahraiset ja teksti osin lukukelvotonta, sillä Lapin sodan vetäytymisvaiheen aikana saksalaiset sotilaat vierailivat Päätaloilla, penkoivat Kallen tavaroita ja sotkivat ne tervalla. Nyt sain itse pitää tuota opusta kädessäni!
Yläkerran toisessa makuuhuoneessa oli sängyn päällä öljyvärimaalaus Päätalon kotitalosta Kallioniemestä. Kalle kehotti vierailemaan siellä joskus Taivalkoskella poiketessani. Valitettavasti se päivä ei ole vieläkään koittanut.
Vierailuni Päätaloilla kesti neljä tuntia. Olin hyvin onnellinen saavutettuani jälleen yhden tavoitteeni ja tavattuani miehen, joka minulle edelleen on jonkinlainen esikuva – ainakin mitä hänen sinnikyyteensä tulee. Kalle oli jo valmiiksi kirjoittanut minulle omistuskirjoituksen Iijoki-sarjan ensimmäiseen romaaniin Huonemiehen poika. Kirjoituksen vieressä oli vihreällä leimasimella lyöty ex libris.
YHTEYS KALLE PÄÄTALON kanssa säilyi. Lähetin hänelle silloin tällöin lehtiä ja muistin onnitella merkkipäivinä. Näistä muistamisista hän lähetti aina kuvallisen kiitoskorttini, joista koskettavimpaan hän oli kirjoittanut ylimääräisen tervehdyksensä:
Toivotan Sinulle kaikkea hyvää elämän varsitiellä! Itse olen jo siirtynyt viimeisille viitanväleille.
Keväällä 1994 luin Ilta-Sanomien lööpistä, että Kalle Päätalolta oli löydetty keuhkosyöpä. ”Kirjoitan kilpaa kuoleman kanssa.”
Aikaa vielä oli. Kun valmistelin sadatta Lyhtypirtin Viestiä syksyllä 1995, soitin Kallelle ja haastattelin häntä lyhyesti puhelimessa. Tuolloin hän kertoi sairautensa tilasta sekä uudesta, Iijoki-sarjan jälkeisestä romaanista, jonka ilmestyminen oli vielä epävarmaa.
— Katsotaan nyt, jos minulle annetaan vielä aikaa. Keuhkosyöpä leikattiin Pikonlinnassa ja on onneksi tällä hetkellä pysähdyksissä. Tämä syöpä on ollut minulle kova paikka, koska eläessäni en ole tupakkaa polttanut. Lääkäri totesi syövän ammattitaudiksi. Aikoinaan rakennuksilla hengitin runsaasti asbestipölyä, jonka vaarallisuudesta on kuultu vasta viime vuosikymmeninä.
Puhelun lopuksi Kalle antoi vielä pyynnöstäni ohjeita nuorille, kirjoittamisesta haaveileville.
— Sitkeyttä tarvitaan varmasti ja sitäkin enemmän rehellisyyttä. Ei saa miettiä, että mitähän minä kirjoittaisin, vaan täytyy katsella ympärilleen ja kirjoittaa kaikki näkemänsä ja tuntemansa – rehellisesti hyvät ja huonot asiat. Rikkautta ja kuuluisuutta on turha tavoitella, silloin lyö varmasti kirveensä kiveen. Ei myöskään saa lähteä seuraamaan mitään muotisuuntauksia. Sellaisten noudattajilta harvemmin julkaistaan useampia teoksia.
Viimeisen kerran tapasin Kalle Päätalon hyvin erikoisissa merkeissä. Olin toukokuussa 2000 Tampereen Hakametsän jäähallissa tekemässä Aamulehteen juttua Katri Helenan, Paula Koivuniemen, Lea Lavenin ja Marion Rungin Leidit lavalla -konsertissa. Yhtäkkiä bongasin yleisön joukossa Kalle ja Leena Päätalon yhdessä Veikko Sinisalon ja tämän Raija-vaimon kanssa. Juttuni sai heti omaperäisen säväyksen, kun menin haastattelemaan tätä epätodennäköistä nelikkoa.
— Kalle tänne halusi, minun mielestäni olisi voinut katsoa konsertin televisiostakin. Mutta kun se niin ihailee sitä Paula Koivuniemeä, Leena paljasti.
Kalle vaikutti sairaudestaan huolimatta hyvävointiselta ja hän kertoi seuranneensa ilolla urakehitystäni, päätymistäni Aamulehteen toimittajaksi.
— Kun olet ihan ulkomaille asti päässyt juttuja tekemään! Kalle kehui.
Tosiasiassa olin vain kirjoittanut matkajutun Ateenasta ollessani siellä omalla rahallani lomamatkalla, mutta se oli Kallen mielestä hienoa.
Valitettavasti vanhan mestarin voimat alkoivat olla vähissä. Syksyllä 2000 Kalle Päätalo syöpä otti hänestä tiukan otteen ja 20. marraskuuta kaikki oli ohi. Kuulin uutisen autoradiosta, jolloin tunsin yhtä aikaa surua että kiitollisuutta siitä, että olin saanut tuntea hänet.
Kalle Päätalo
Syntyi 11.11.1919 Taivalkosken Jokijärvellä
Kuoli 20.11.2000 Tampereella
Lyhtypirtin Viesti nro 79, 7/1993:
