Joulukuu 1993 – maaliskuu 1994. Nämä muistot kirvelevät niin, että tekis mieli kirkasta. Olen varmasti blogini perusteella luonut itsestäni kuvaa moraalista tiukasti kiinni pitävänä journalistina, mutta kyllä minäkin olen koetellut soveliaisuuden rajoja.
Yritin päästä monella tavoin haastattelemaan Kirkaa eli Kirill Babitzinia, pitkän uran tehnyttä laulajaa, joka oli muutama vuosi aiemmin singahtanut uudelleen tähtitaivaalle Surun pyyhit silmistäni -hitin siivin. Tehtävä osoittautui hankalaksi.
Olisin saanut Kirkan puhelinnumeron kesällä 1995. Silloin setäni Esko (paremmin Espenä tunnettu muusikko ja Mikko Alatalon oikea käsi) jätti kännykkänsä hetkeksi vartioimatta. Näppäinlukon sai auki menu ja * -yhdistelmällä, pääsykoodeja ei ollut vielä keksitty. Kuppasin puhelinluettelosta salamannopeudella ainakin Kirkan, Kikan ja Joel Hallikaisen numerot – petyin, kun Vesku Loiria ei löytynyt. Toivottavasti olen muistanut tunnustaa tämän Eskolle ennen postauksen julkaisemista.
Tämä tarina tapahtui kuitenkin jo pari vuotta aiemmin, jolloin numeroa ei ollut hallussani. Kirkan lp-levyn kannesta lunttasin levy-yhtiö Flamingo Musicin nimen ja etsin sen Helsingin puhelinluettelosta. Kirjoitin Kirkalle Flamingon osoitteeseen kirjeen ja pyysin ottamaan yhteyttä Lyhtypirtin Viestin toimitukseen. Soitin myös perään, mutta en tavoittanut mestaria.
Isäni työpaikka oli Helsingissä Liisankadulla ja vietin siellä paljon aikaa haastattelureissuillani. Isä oli jo kauan sitten maininnut, että Kirka asuu vastapäisessä talossa. Isän työkaveri taas kertoi, että Kirka oli eräänä talvena työntänyt hänen autonsa lumihangesta.
Tämä luonnollisesti kutkutti mieltäni. Aivan nurkan takana asui meikäläisittäin superkuuluisuus, luonteeltaan varsin sympaattinenkin.
Joulukuisella haastattelureissullani (Pentti Siimes & Elina Pohjanpää sekä Matti Ranin) kävin etsimässä Kirkan kotioven ja soitin summeria. Hänen vaimonsa Paula Nummela vastasi ovipuhelimeen ja kertoi, että Kirka oli lähtenyt postiin ja palaisi pian.
Jäin kadulle väijymään, mutta käppäilin sen verran, etten vaikuttaisi epäilyttävältä.
Hetken päästä näin Kirkan juoksevan Snellmaninkadun yli poninhäntä viuhuen, mutta en enää tavoittanut häntä. Marssin uudelleen ovipuhelimelle, ja tällä kertaa vastasi Kirka itse. Esittelin itseni, kerroin asiani ja kysyin, voisinko tuoda ovelle muutaman näytenumeron lehdestäni.
— Meillä on täällä nyt pienet juhlat. Nyt on huono hetki.
— Sopiiko vaikka ensi kerralla, kun tulen Helsinkiin?
— No, katsotaan sitä sitten.
Maaliskuisella Radiomafia-reissullani menin sitten uudelleen Kirkan ovelle, suristin summeria ja tervehdin iloisesti. Muistutin aiemmasta keskustelustamme, joka omissa korvissani oli kuulostanut lupaukselta.
— Joo, muistan. Hei, mä en halua että sä häiritset mua. Heiii! (naks)
Hipsin häntä korvien välissä matkoihini. Ymmärsin polttaneeni yhden sillan yli synkän virran.
TÄMÄN TAPAUKSEN JÄLKEEN tarkensin lehteni eettistä ohjeistusta. En enää ilmaantunut kutsumatta julkkisten oville kyselemään, olisiko heillä hetki aikaa keskustella Lyhtypirtin Viestistä. Puolustaudun silti sen verran, että kotipuolessani Kangasalla oli vielä 1990-luvulla aivan normaalia soittaa ihmisten ovikelloja, jos heille oli asiaa.
Sitä en tietenkään ymmärtänyt, että esimerkiksi näyttelijöillä oli aivan erilainen päivärytmi kuin itselläni: siksi muun muassa Elina Pohjanpää, Pentti Siimes ja Esko Salminen olivat ensi kertaa minut kohdatessaan aamutakeissa. Niin toki Tarmo Mannikin, mutta hän sai syyttää itseään.
Luojan kiitos Mauno ja Tellervo Koivisto eivät vastanneet ovipuhelimeensa.
KIRKAN KOHDALLA minulla oli loppuun saakka huonoa tuuria. Yritin haastatella häntä seuraavan kerran vasta Ilta-Sanomissa syksyllä 2001, ja tämäkin päättyi onnettomasti.
Mutta se onkin sitten jo toinen juttu.
En silti muistele Kirkaa pahalla. Hänet paremmin tunteneet kollegani ovat kertoneet laulajan valoisammista puolista.
Peace.