Helmikuu 1994. Kerroinkin jo aikaisemmassa postauksessa, miten sain taivuteltua Heikki Kinnusen haastatteluuni. Loppujen lopuksi yllättävän helposti.
Koska tapaamiseemme liittyi myös 7 Päivää -lehden kuvaukset, ei tullut kysymykseenkään että Heikki olisi kutsunut minut kotiinsa. Varmasti samasta syystä myöskään hänen vaimonsa Satu Silvo ei osallistunut haastatteluun.
Heikki ehdotti minulle ravintola Kolmea Liisaa, mutta jouduin kieltäytymään.
— Kun mulla ei oikein ikä riitä.
Siispä tapasimme isäni työpaikalla, samaisen ravintolan yläkerrassa Liisankatu 14:ssä, Asiantuntijamestarit Oy:n toimistolla. Heikki tunnisti heti osoitteen ja riemastui.
— Täällähän oli Suomen Filmiteollisuuden studiot!
Tämä piti paikkansa. Korttelin keskellä sijaitsi 1960-luvun alkuun asti Suomen oma Hollywood, SF:n kuuluisat Liisankadun studiot. Heikki Kinnunen ei siellä tosin ehtinyt näytellä, vaikka kävikin Taas tapaamme Suomisen perheen -elokuvan koekuvauksissa vuonna 1959.
Näyttelijänura oli alkanut jo yhdeksänvuotiaana Mikkelin teatterissa, ja heti 18-vuotiaana Heikki pääsi teatterikouluun.
— Harvapa pääsee heti kättelyssä ammattilaiseksi, hän myönsi.
(Näyte Heikki Kinnusen haastattelusta. Äänen nopeus ja korkeus vaihtelee huonon sanelukoneen vuoksi.)
Haastattelumme aikoihin Heikki näytteli lauantaisin Pertsa Reposen sketsiohjelmassa Kolmannen korvapuustissa sekä valmistautui seuraavan kesän Vääpeli Körmy -elokuvaan. Hänet oli hiljattain nähty myös Veikko Huovisen tarinoihin perustuneessa Konstan Pylkkerö -sarjassa, jossa oli koominen pohjavire.
Puhuimme siis komiikasta.
— Komediassa näytellään periaatteessa vakavasti. Vitsit eivät saa naurattaa itseensä – sehän näkyy jo kilometrin pähän! Katsojat huomaavat, ja se saattaa pilata koko jutun.
Ihmettelin sitä, että varsinkin tv-ohjelmissa näyttelijöiden pokka usein petti. Manitbois-sarjassa Pirkka-Pekka Petelius ja Aake Kalliala eivät enää yrittäneetkään pysytellä naama peruslukemilla. Ja kyllä Heikkiäkin tuntui välillä naurattavan.
— Pokka pettää, kun vain yksinkertaisesti menee väärin ja syntyy se tilannekomiikka. Elokuvissa ja tv:ssä kohtaukset voidaan ottaa uusiksi, mutta teatterissakin tällaisia tapauksia sattuu jatkuvasti. Eihän sellaiselle mitään voi, ja katsoja ymmärtää sen.
Sitten pääsimmekin silloiseen suosikkiaiheeseeni – siihen, etteivät elokuvakriitikot osaa arvostella suomalaista komediaelokuvaa.
— Peter von Bagh osaa arvostella myös komediaa. Arvosteleminen sinänsä on vaikea laji. En minä voi arvostella Lyhtypirtin Viestiä Suomen Kuvalehden kannalta – kato, eihän tässä oo värikuviakaan ja painosmääräkin on pikkuisen pienempi! Vastaavasti ei ole myöskään juoruja. Minä arvostelisin lehteä tarkastelemalla, mikä on sen tarkoitusperä ja mahdollisuudet, Heikki vertasi ja avasi asiaa vielä vähän selkeämmin sanoin.
— Suomessa voidaan tehdä täyttä höpönpöppöö, mutta silloin se höpönpöppö täytyy myös arvostella höpönpöppönä eli onnistuttiinko höpönpöpössä. Ja se onkin vaikeata, sillä mistäs sitä tiedetään, miten se höpönpöppö pitäisi tehdä että se olisi tosi hyvää höpönpöppöä. Se vaatii ammattitaitoa se, eikä sitä löydy nykyisistä kriitikoista.
Kesällä edessä olevasta Vääpeli Körmy -roolistaan Heikki Kinnunen puhui itsestäänselvyytenä.
— Joo, kun Ere Kokkonen aikoo sen tehdä, niin on jotenkin luonnollista että mä olen siinä mukana. Jos sen nimi on Körmy, niin kyllä siinä pitää olla Körmy. Voivathan näyttelijät aina vaihtua, mutta Körmyssä on vähän sama kuin Turhapurossa: jos elokuvan nimessä olisi Uuno Turhapuro eikä siinä olisi Vesa-Matti Loiria mukana, se olisi vähän kummallista.
Ja kuinkas sitten kävikään! Haastattelua tehdessämme ei Heikillä sen enempää kuin minullakaan voinut olla tietoa siitä, että seuraavana kesänä Spede Pasanen todella tekisi Uuno Turhapuron veli -nimisen elokuvan ilman Uuno Turhapuroa ja Vesku Loiria.
Kun haastattelija on 15-vuotias ja lehden levikki 50 kappaletta, haastateltava saattaa uskaltautua kertomaan avoimesti esimerkiksi perhe-elämästään. Heikin ja Sadun lapset Paavo ja Vilma olivat vasta 7- ja 6-vuotiaita.
Kuinka paljon näyttelijäperheessä on aikaa perheelle?
— No silloin, kun on prosessi päällä ja töitä tehdään aamuin illoin, niin aika vähän. Se on tietysti se huono puoli tässä hommassa. Mutta kun mä olen freelance-näyttelijä ja Satu on freelance-näyttelijä, meillä on mun mielestä nyt aika paljon aikaa perheelle. Joskus ollaan viikkotolkulla koko ajan yhdessä, se riippuu kalenterista.
Onko tämä syy, miksi olette freelancereitä?
— Kyllä se yksi syy on. Kun minä jäin vapaaksi, emme enää tarvinneet vakituista kotiapulaista. Mutta se on sellainen homma, että kun työt tulevat kohdalle, niin ne vaan pitää tehdä. Siinä sitten joutuu perhe-elämä ja perhe kärsimään, se on automaattista.
Suomessa on monia näyttelijäperheitä, joissa vanhemmilla on harjoituksia ja esityksiä yhtä aikaa. Onko se hankalaa se aikojen sovittaminen?
— On se hankala. Eihän se ole sama, kuin perheessä, joissa lapset menevät kouluun samaan aikaan kuin vanhemmat, tulevat illalla kotiin ja viettävät illan yhdessä. Ei se meillä sillä tavalla ole. Onhan siinä määrätyt ongelmat, mutta tämä ei tarkoita sitä, että näyttelijät hoitaisivat lapsensa huonosti – se on väärä luulo. Mun oman käsitykseni mukaan näyttelijäperheiden lapset voivat olla paljon paremmin hoidettuja kuin monen monen muun ammattikunnan edustajien lapset.
Haastattelun päätteeksi Heikki Kinnunen kirjoitti minulle nimikirjoituksen ostamaani postikorttiin.
— No siihen tuli nyt vahingossa ään pisteet. Painä päälle, hän murahti.
JUTUTIN HEIKKIÄ monesti myöhemminkin, muun muassa Vääpeli Körmyn ja muiden Ere Kokkosen ohjaamien elokuvien kuvauksissa sekä ensi-illoissa.
Viime syyskuussa kohtasimme varsin hauskoissa merkeissä, kun minut kutsuttiin vieraaksi MTV:n Mielensäpahoittaja-tv-sarjaan (ohjelma esitetään vuodenvaihteessa 2018–19). Tehtävänäni oli vastailla Heikin esittämän Mielensäpahoittajan kysymyksiin suomalaisesta huumorista, viihteestä ja komediasta. Pelkäsin pokan pettävän, mutta kyse oli niin vakavasta asiasta, että lopulta kumpikaan meistä ei liiemmin edes hymyillyt.
Annoin Heikille esikoisromaanini Siitä tulikin farssin, josta hän ilahtui. Tarkemmin kirjaa tutkittuaan Heikki häkeltyi.
– Mä olen ihan varma, että mä olen nähnyt tuon elokuvan (Salaviinanpolttajat) lapsena!
Tämän ei pitäisi olla mahdollista, sillä elokuva katosi Suomesta pian ensiesityksensä (1907) jälkeen. Viimeiset havainnot siitä ovat 1940-luvulta, mutta Keski-Euroopasta. Heikki oli kuitenkin mielikuvastaan aivan varma. Siinäpä elokuvatutkijoille pähkinä purtavaksi.
Heikki Kinnunen
Syntynyt 8.4.1946 Raahessa
Asuu Tampereella
LPV 87, 5/1994
