Marraskuu 1992. Kuten kaikki 14-vuotiaat nuoret miehet, minäkin ahmin suurella innolla kotimaisia 1930-60-lukujen mustavalkoelokuvia. Kiinnostukseni niihin oli alkanut varmaankin tiistai-iltapäivistä, jolloin kaltaiseni kovikset joivat mummin kanssa kahvia ja katsoivat televisiota odotellessaan lähtöä musiikkikerhoon.
Ja kyllähän te tiedätte: Ei tarvitse katsoa kuin pieni pätkä Siltalan pehtooria ja kohta tekee jo mieli hotkaista Asessorin naishuolet ja Hilman päivät. Siitä se lähti, ja pian aloin katsella Suomi-filmejä myös omin päin. Videolta. Muulloinkin kuin tiistaisin.
Ehkä juuri tästä syystä ahmin innoissani myös kotikirjastoni hyllyillä olevia suomalaisten näyttelijöiden elämäkertoja. Joitakin selailin, jotkut luin kokonaan. Lopulta vuoroon tuli Heikki Eteläpään kirjoittama Minä, Manni (Kirjayhtymä 1986). Kirjan kohteen, näyttelijä Tarmo Mannin tunsin lähinnä Tuntemattoman sotilaan (1955) Honkajokena sekä Nokian kumisaapasmainoksesta, jossa Manni poseerasi kuin kuningas valtaistuimella pitkät mustat nokialaiset jaloissaan.
Kirjan luettuani tiesin, että Tarmo Manni oli kummallinen ja värikäs persoona, omien sanojensa mukaan hullu. Sellainen, joka minun piti haastatella.
Jouduin soittamaan näyttelijäprofessorin puhelinnumeroon useamman kerran, ja lopulta langan päästä kuului murahdus. Asiani kuultuaan Tarmo Manni lupautui haastatteluun, kunhan selviäisi jalkaleikkauksesta. Marraskuun 21. päivän kohdalla kirjoitin kalenteriini ”klo 13 Marita Nordberg” ja ”klo 17 Tarmo Manni”. Isäni työkaveri Lasse haki minut Maritan luota Välikadulta ja heitti Tarmon luo Kuusitielle.
Kiivetessäni Meilahdessa sijaitsevan kerrostalon viidenteen kerrokseen ja Tarmo Mannin oven taakse, alkoi yhtäkkiä jännittää. Soitin ovikelloa ja jännitys vain paheni. Kukaan ei tullut avaamaan.
Soitin uudelleen ja nyt lukko rapsahti. Ovi avautui vain raolleen ja ulos työntyi huuhkajamainen pää. Valkoinen tukka sojotti joka suuntaan, tuuheiden kulmakarvojen alta tuijottivat pikimustat silmät.
Tarmo Manni ei sanonut mitään. Esittäydyin ja kerroin asiani. Pöllömäinen ilme alkoi sulaa.
— Ai niin, sinä… Tänäänkö sen haastattelun piti olla? Minä olin unohtanut. Käy sisään.
Tarmo oli yöpuvussaan (tarkemmin sinisessä kokovartalokerrastossa) ja kietaisi aamutakin päälleen. Hän ei ollut vilpittömän ilahtunut tulostani, sillä olin mitä ilmeisimmin herättänyt hänet. Makuuhuoneessa sängyn vierellä oli puoliksi juotu Absolut-vodkapullo. Asunnossa leijaileva voimakas tuoksu ei kuitenkaan tullut viinasta (kuten sivistymättömyyttäni luulin), vaan painomusteesta. Siihen tuli selitys myöhemmin.
Pieni, mutta avara asunto oli todellinen taiteilijakämppä. Tavarat olivat millintarkassa järjestyksessä eikä missään näkynyt pölyhiukkastakaan. Tarmo Manni esitteli mieluusti taide-esineitään: olohuoneen seinällä oli Birger Kaipiaisen valtava teos Orvokkilaiva, sivummalla Marimekon perustajalta Armi Ratialta saatu kynttilänjalka. Suomen kartan muotoisella kivipöydällä Kaipiaisen tekemä suuri maljakko täynnä kuivakukkia.
Tarmo istui nojatuoliin ja nosti operoidun jalkansa keittiötuolin päälle. Minä laskin sanelukoneen pöydälle ja aloin kysellä. Muutaman kysymyksen jälkeen huomasin saavuttaneeni luottamuksen. Nuoresta iästäni huolimatta tunsin näyttelijän vaiheet hyvin tankattuani elämäkerran puolitoista kertaa.
— Mikä on näyttelijänurasi suurin hetki?
— Kuule, koko näyttelijänura on suuri hetki, mutta mieluummin sellaiset kuin onnistumiset haluan nostaa esiin.
SAARIJÄRVELLÄ VUONNA 1921 syntynyt Tarmo Manni oli suomalaisen kulttuurielämän erikoisimpia tapauksia. Häntä luonnehdittiin kylähulluksi ja siitä roolistaan hän myös nautti täysin siemauksin. Leimaa vahvisti hänen tulkitsemansa monologi Nikolai Gogolin Mielipuolen päiväkirjasta, jota hän esitti Suomen Kansallisteatterin Willensaunassa kahdeksan vuoden ajan, peräti 346 esityksen verran. Siinä hän sanoi jalkansakin satuttaneen, kun joutui joka esityksessä lentämään polvilleen.
Yhteiskunta pyrki pitämään Tarmo Mannin kaapissa, vaikka hän oli avoimesti homoseksuaali. Minä, Manni -elämäkerrassa asiasta ei puhuttu suoraan, vaan vihjaillen. Aihepiiri oli itselleni niin vieras, että ymmärsin vasta paljon myöhemmin, mistä oli kysymys. Joidenkin tuttavien ääni muuttui, kun kerroin vierailleeni Tarmo Mannin kotona. Hänhän oli niin omituinen.
Tuona marraskuisena iltana suuri teatteripersoona ei vaikuttanut millään tavalla kummalliselta. Tai no, ei ainakaan normaalia Tarmo Mannia kummallisemmalta. Hän ei kuitenkaan tuntunut vetävän minkäänlaista roolia, vaikka näyttelijän puhetapa oli varsin teatraalinen. Kun nyt lähes 26 vuotta myöhemmin kuuntelin tuon keskustelumme nauhalta, tuntui kuin välillämme olisi ollut aika kiva yhteisymmärrys.
Lähdin perinteisesti kerimään auki Tarmo Mannin elämää lapsuudesta lähtien, kyselin ammatinvalinnasta ja uran alkamisesta. Lisäksi minua kiinnosti Minä, Manni -kirjan synty sekä erikoinen lähtö eläkkeelle Kansallisteatterista. Jäähyväisnäytöksessään Tarmo istui näyttämölle kannetussa tuolissaan lähes tunnin ajan puhumatta, Mahlerin ensimmäistä sinfoniaa kuunnellen ja yleisöään katsellen.
Itselleni tutummista elokuvista, Tuntemattomasta sotilasta sekä Jäähyväiset presidentille -jännärin Kekkos-roolista iskimme niin ikään juttua. Samalla Tarmo innostui imitoimaan ohjaaja Edvin Lainetta ja sillä melkein säikäyttikin minut. Paitsi että imitaatio oli täydellinen, myös Tarmon kasvot muuttuivat hetkessä Laineeksi.
— Se on errrrrittäin hyvä toi Honkajoki. Se on justiinsa noin!
Nauroin esitykselle hämilläni – Laineen ääni ja ulkomuoto olivat minulle tutut monista kotimaisista elokuvista.
Juuri Edvin Lainetta Tarmo arvostelikin haastatelussani kovin sanoin.
— Hän oli hyvin määräysvaltainen despootti. Itsekäs.
(kyseinen hetki löytyy haastattelusta kohdasta 9.50)
PUOLI TUNTIA kestänyt haastattelu päättyi, kun puhelin soi. Sen jälkeen Tarmolle tulikin kiire.
— Se oli hän, Heikki (Eteläpää). Hän ilmoitti, että Antti Kasvio ui juuri nyt TV2:lla!
Tarmo avasi television ja asetuimme katsomaan uinnin EM-sprinttikilpailuja vierekkäisiin nojatuoleihin.
— Ui nyt, Antti, kovaa! Perrrkele! Tarmo kannusti.
Ja se auttoi. 100 metrin sekauinnista otti kultaa Jani Sievinen, mutta Tarmon suosikki Antti Kasvio kauhoi samasta kisasta hopeaa. Vanha näyttelijälegenda oli tyytyväinen.
— Kuule, haluaisin antaa sinulle pienen muiston, Tarmo Manni sanoi ja kävi hakemassa pahvilaatikosta painotuoreen 35-vuotistaiteilijajuhlakirjansa. Tuo Leevi Korkkulan kokoama teos oli ilmestynyt jo vuonna 1980, mutta ilmeisesti siitä oli otettu uusi painos. Painomuste – jonka heti asuntoon tullessani olin haistanut – tuoksui kirjassa vielä vuosia myöhemmin.
— Missäs minun kultatussini on? Tarmo alkoi etsiskellä, ja löysikin kynän pian.
Kirjansa sivuille hän kirjoitti:
Tarmo Manni
syntyi 30.7.1921 Saarijärvellä
kuoli 24.9.1999 Helsingissä
Lyhtypirtin Viesti nro 70, 15/1992
Tämäpä on todellinen helmi! Tarmo Manni vastailee hyvin asiallisesti 14-vuotiaan, aiheeseen hyvin perehtyneen, pojan kysymyksiin. Oli ilo kuunnella.
Kiitos kommentista! Tuo oli varsin ikimuistoinen kohtaaminen.
Tämä haastattelu oli todellinen löytö! Erittäin mielenkiintoinen. Ja nuori haastattelija oli valmistautunut siihen todella hyvin.
Kiitos! Tätä oli hauska itsekin kuunnella 25 vuotta myöhemmin…