Helmikuu 1993. Kun olin saanut salaisen puhelinnumeron, soitin siihen. Pilapiirtäjä, professori Kari Suomalainen vastasi itse puhelimeen. Olin varautunut kielteiseen vastaukseen, jolloin olisin vedonnut siihen, että olin jo tehnyt loistavan jutun Karin vaimosta ja tyttärestä. He varmasti voisivat toimia suosittelijoinani. Sellaista ei kuitenkaan tarvittu, vaan Kari lupautui muitta mutkitta Lyhtypirtin Viestin haastatteluun lauantaina 20. helmikuuta 1993.
Aamulla puin päälle virkapukuni: lämpimän villaneuleen, hiihtohousut sekä ajan henkeen sopivan vyölaukun, jonne pakkasin sanelukoneeni, varaparistot ja tyhjiä minikasetteja.
Karin kotiin Sääksmäelle, nykyisen Valkeakosken alueella sijaitsevaan Visavuoreen oli kotoani Kangasalta matkaa nelisenkymmentä kilometriä. Autonkuljettajaksi sain isäni ja matkaseuraksi seitsemänvuotiaan pikkusiskoni Elisan. Pakkanen oli kirpeä ja ilma aurinkoinen. Pysähdyimme Sääksmäen silloille kuvankauniisiin maisemiin pienelle välipalalle (ja samalla viivästyttämään hieman aikataulua, jottemme olisi etuajassa).
Visavuoren rakennutti kuvanveistäjä Emil Wikström (1864–1942) ateljeekodikseen 1900-luvun vaihteessa. Kari Suomalainen oli Wikströmin tyttärenpoika ja paikan uusi isäntä. Hänen töitään esittelevä Kari-paviljonki avattiin Wikströmin museon kylkeen vuonna 1990. Meille oli luvassa yksityisesittely, sillä muille vierailijoille paikka oli talvisena lauantaipäivänä kiinni.
Jännitykseni oli tällä kerralla vähän toisenlaista kuin vaikkapa edellisen kesän Vironperän-retkelläni. Johannes ja Kyllikki tunnettiin sympaattisina hahmoina ja erittäin originelli Tarmo Mannikin oli ollut minua kohtaan varsin ystävällinen, mutta entä jos suorapuheinen ja omapäinen Kari olisikin huonolla tuulella tai suututtaisin hänet vaikkapa typerillä kysymyksillä? Omien sanojensa mukaan Kari vihasi ihmisiä ikään, sukupuoleen, rotuun tai uskontoon katsomatta. Muistin hänen myös vastanneen kirjeitse tasavallan presidentti Urho Kekkosen saunakutsuun: Minä en ole likainen.
Läksyt olin taas tehnyt huolellisesti. Helsingin Sanomia, jonka pilapiirtäjänä Kari toimi vuosina 1950–91, ei meille Kangasalle tilattu. Olin kuitenkin pikkupojasta lähtien lukenut innokkaasti hänen kirjoiksi toimitettuja piirroskokoelmiaan — ensin vähemmän, sitten enemmän vitsejä ymmärtäen. Haastatteluun valmistautuessani luin ison kasan muita hänen teoksiaan, kuten Ihmisen ääni -sarjassa ilmestyneen Karin äänen, Lippe Suomalaisen kirjoittaman Vuosi Karin kanssa, Karin lääkärikirjan (toim. Maarit Huovinen) sekä pakinakirjan Löysin lännen — Kolmivarpainen sammakko.
En tuntenut kovin hyvin Karin viimeaikaisia vaiheita: hän oli reilu vuosi aiemmin saanut potkut Helsingin Sanomista piirrettyään toistuvasti rasistisia pilapiirroksia, joissa käsiteltiin muun muassa Somalian pakolaisia. Luulin Karin jääneen eläkkeelle aivan normaalisti 40 vuoden piirtäjänuran jälkeen. Nyt jälkeen päin olen silmäillyt Karin ääni -kirjaa kulmiani kohotellen, kun Kari julistaa omia jyrkkiä näkemyksiään. Vuosikymmeniä sitten sivuutin nämä ajatukset ikävystyttävinä. Olin huomattavasti enemmän kiinnostunut Karin huumorista ja taidosta tiivistää asiat muutamalla viivalla oivaltavaksi pilakuvaksi.
VISAVUOREEN SAAPUMISEMME muistan elävästi. Astuimme ulos autosta, pakkanen tuoksui ja kotimuseota ympäröivä luonto oli aivan hiljaa. Ehdimme miettiä, minkä Visavuoren rakennuksen ovelle meidän pitäisi mennä kolkuttelemaan. Sitten järven rannassa olevan asuintalon ovi narahti, ja pitkä mies karvahattu päässään alkoi hitaasti lähestyä meitä. Kari käveli pää vinossa ja askeleitaan kiiruhtamatta, kunnes pääsi luoksemme.
Kättelimme ja ojensin tuliaiskukat, jotka Kari käski kiikuttaa Lipelle. Juoksin siskoni kanssa Suomalaisten kodin ovelle. Lipelle ja Lillille kukat oikeastaan kuuluivatkin, heidän ansiotaan haastattelun onnistuminen lopulta oli.
— Ajattelin, että menisimme tuonne Kari-paviljonkiin. Voisimme katsoa näyttelyn samalla, Kari ehdotti omalla hieman narisevalla äänellään.
Liukuesteet kenkiensä pohjissa kilisten 72-vuotias Kari johdatti meidät elämäntyönsä äärelle. Monet seinillä olevista piirroksista olivat minulle jo kirjoista tuttuja, mutta museossa oli paljon muutakin hauskaa. Karin omakuvana tunnetusta ”Karista” tehty pehmolelu lojui omalla sohvallaan Mirón taulun alla, Lääkärikirjan vieressä oli jättimäinen pullo ”hiven ainetta”, jonka Kari vitsaili olevan viskiä. Kehystettynä oli myös toinen omakuva, jonka Kari oli sommitellut irronneesta kultahampaasta ja kolmesta sappikivestä, joista suurimman nimi oli Aleksis. Pikkusiskoni pääsi leikkimään Kakarakamariin. Miesten ja naisten vessat oli merkitty Jorma Reinin ja Marianne Laxénin kuvilla (selitetään vitsi vaikka siten, että sovinisteille ja feministeille oli omat vessansa). Pilapiirrosten lisäksi näyttelyssä oli myös Karin öljyvärimaalauksia ja muita ”vakavampia” taideteoksia hänen uransa alkupuolelta, muun muassa sodan ajalta, jolloin Kari toimi rintamalla TK-piirtäjänä. Omat piirrosterveisensä Karille olivat lähettäneet myös Masin piirtäjä Mort Walker sekä Pirkon ja Pentin Dik Browne.
Siinä vaiheessa tiesin, että kaikki sujuisi hyvin. Kari oli minua ja seuruettani kohtaan hyvin ystävällinen, hän myhäili omien piirrostensa äärellä, teki Elisalle taikatemppuja ja vei meidät kirjavarastoon, josta käski valitsemaan kirjat jokaiselle perheenjäsenelle — myös niille kotiin jääneille. Minulle Kari halusi antaa kattavimman teoksen, 1000 piirrosta vuosilta 1951–85 sisältävän Maxi-Karin.
Haastattelun teimme paviljongin alakerrassa jonkinlaisessa talvipuutarhassa. Siitä tuli lähes tunnin kestävä keskustelu, jossa kävimme läpi paitsi pilapiirtämisen tekniikkaa, Karin hahmojen luonteenpiirteet (eri puolueita kuvastavat ukot, Hiski ja Elma, Römpän ukko, Ieva-Kaisa ja Puujalka-Atte) ja poliitikkojen arvostelukyvyn. Yllättävän paljon puhuimme elokuvista. Tiesin Karin omistavan huikean leffakokoelman (800 vhs- ja beta-nauhaa), joka kattoi elokuvataiteen merkittävimmät teokset ennen vuotta 1975. Sen jälkeen tehdyistä ei niin ollutkaan väliksi. Kävimme läpi Charlie Chaplinin, Stan Laurelin ja Oliver Hardyn, Buster Keatonin sekä Jerry Lewisin komiikan sekä kotimaiset elokuvaohjaajat, joista jokaisesta Karilla oli tietenkin oma suorasukainen mielipiteensä. Samoin kuin elokuvan juonen spoilaavista tv-kriitikoista, joiden oikeuden elämään Kari kyseenalaisti.
Kehuvampaa palautetta Kari antoi muun muassa Mauri Kunnaksesta, jossa näki ainesta pilapiirtäjäksi (tämä kuultavissa alla olevan äänitteen lopussa).
Aluksi tietysti kysyin, mikä oli saanut Karin ryhtymään taiteilijan uralle.
— Kyllä mä jo lapsena, hyvin varhain olin varma siitä, että tahdon taiteilijaksi. Se vain oli ratkaistava, tulisiko musta muusikko vai kuvataiteilija. Kuvataiteilijaksi sitten päädyttiin. Opettajat eivät tykänneet siitä, että mun piirustukseni oli aina kauheen dramaattisia: mestauskohtauksia ja sotaa. Olin niin laiska enkä viittinyt lukee läksyjäni ja mut olis potkaistu pois neljänneltä luokalta, joten mä lähdin sitten omasta tahdosta ja menin Ateneumiin.
Kari analysoi terävästi oman piirtämisensä muuttumista vuosikymmenten varrella.
— Aloitteleva harrastelija panee aina vaan pikkutarkkuudella ja yksityiskohtaisesti ripsuttaa ja rapsuttaa, vanhempana sitten erottaa mikä on tärkeetä ja mikä ei. Sellaiset taiteilijat, jotka tekevät hahmoistaan enemmän näköisiä kun taas minä teen, eivät saa siihen ilmettä. Mutta kun pelkistää vaan muutamaa viivaa, niin ihmiset oppii näkemään niissä ilmettäkin. Kun piirrän aidan takaa pilkottavan hiustupsun, pelkän hiustupsun, niin kaikki tietää, kuka on kyseessä. No tietenkin Manu!
Kuinka kauan sait Helsingin Sanomissa yhtä pilakuvaa valmistaa?
— Eihän kukaan tietenkään kellokortin kanssa ollut vahtimassa, kun tein päivän kuvaa. Ennen menin vasta iltayhdeksältä toimitukseen, mutta sitten deadline muuttui aina vain aikaisemmaksi ja aikaisemmaksi. Viime aikoina tein kuvat kotona. Puoli neljältä tuli lähetti hakemaan. Tavallisissa oloissa mä niitä tein, en tarvinnut mitään studiota vaikka sellaiseksi sitä kutsuttiin. Mulle riittää yksi pöytä, piirustuslauta, kyniä, muutama tussi ja fiksatiiviruisku.
Hesarista lähtöään Kari kommentoi arkisesti.
— Tein yli 40 vuotta Helsingin Sanomiin kuvia. Minusta oli jo aika jäädä eläkkeelle, kun alkoi tulla unihäiriöitä.
Rasismista tai muusta ihmisvihasta emme puhuneet sanaakaan. Itse en osannut kysyä niistä, eikä Kari katsonut tarpeelliseksi käsitellä niitä koulupojan kanssa. Teemaa hipaistiin korkeintaan silloin, kun molemmat päivittelimme yhteen ääneen, miksi Suomessa pitää suomalaisiakin liikkeiden nimiä vääntää englanninkielisiksi.
Syyhyääkö sormesi Suomen nykytilannetta katsellessa!
— Ei! Mun ei tarvitse kuin tuolta varastosta poimia joku kuva, niin se on tänä päivänä ajankohtainen.
Karilla ei ollut kiire minnekään. Hän kierrätti meitä vielä paviljongissa ja juttelimme vielä tovin ulkonakin (ks. video). Lopulta hyvästelimme ja katsoimme, kuinka vanha taiteilija saapasteli hitaasti takaisin kotimökkiinsä. Sen jälkeen emme enää tavanneet emmekä olleet yhteydessä, vaikka lehden tietysti lähetin.
Kari Suomalainen kuoli kuusi ja puoli vuotta myöhemmin 10. elokuuta 1999 Valkeakosken sairaalassa. Vainajan tuhkat ripoteltiin Karin toivomuksen mukaisesti Visavuoren niemen ympärilläkin liplattavaan Vanajaveteen.
Lehti, jossa Karin haastattelu huhtikuussa 1993 julkaistiin, aloitti Lyhtypirtin Viestissä uuden aikakauden. Suurensin lehden pysyvästi kahdeksansivuiseksi, harvensin sen ilmestymistä kymmeneen kertaan vuodessa ja päätin keskittyä enimmäkseen suuriin haastatteluihin. Tästä alkaen jokainen LPV olikin erikoisnumero.
Suuria nimiä oli siis metsästettävä haastateltavaksi entistä ahkerammin.
Kari Suomalainen
syntyi 15.10.1920 Helsingissä
kuoli 10.8.1999 Valkeakoskella
Lyhtypirtin Viesti nro 76, huhtikuu 1993.
