Heinäkuu 1993. Kesäloma oli uhkaavasti jo puolessa välissä. Minun oli tarkoitus ehtiä loman aikana Helsinkiin jutuntekomatkalle, mutta kun Spede Pasasen haastattelu peruuntui, kaikki uhkasi mennä myttyyn. Tosiasiassa tämä oli urani kannalta yksi onnekkaimpia tapauksia. Jos olisin saanut Speden haastattelun, en olisi pyytänyt sitä Ere Kokkoselta. Mieheltä, josta tuli yksi eniten työelämääni vaikuttaneista henkilöistä.
— Kokkosella.
Kuulen yhä äänen, jolla Ere vastasi puhelimeen. Kuunteli asiani hieman naurahtaen ja kutsui minut kotiinsa Klaukkalaan keskiviikkoiltana 14. heinäkuuta.
Selvitin bussilinjat, hyppäsin Kampin asemalta linjurin kyytiin ja onnistuin jäämään oikealla pysäkillä pois. Pienen kesäsateen ripeksiessä etsiskelin Viertolantieltä käkikelloa muistuttavan talon, kiipesin portaat ylös ja soitin ovikelloa.
Eren vaimo Anna-Maija avasi oven ja johdatti peremmälle. Ere itse hämmenteli hernekeittokattilaa.
— Ai Pertti ei ehtinytkään haastatteluun? No sitä mä en ihmettele, Ere naurahti, kun kerroin Speden tapaamisen menneen puihin.
Sanoin haaveilevani myös Vesa-Matti Loirin ja Esko Salmisen haastattelusta.
— Esko voisi hyvinkin suostua, mutta Vesku on kyllä vaikee, se on vaikee…
Asetuimme alakerran kirjastohuoneeseen. Ere istahti sohvalle lähes itsensä kokoisen nallen viereen. Käynnistin sanelukoneen.
Ere Kokkonen oli aiemmin minulle tuttu lähinnä Uuno Turhapuro -elokuvien alkuteksteistä. Siitä lähtien, kun perheeseemme oli 1980-luvun lopussa ostettu ensimmäinen videonauhuri, olin tallentanut kaikki televisiossa esitetyt Uunot vhs-nauhoille. Muutaman myyntivideon olin ostanutkin. Suomi-komedian suurkuluttajana olin katsonut kaikki moneen kertaan. Hieman ennen tätä haastattelua olin tehnyt havainnon: parhaita Uunoja olivat ne, joissa Ere oli vastannut sekä käsikirjoituksesta että ohjauksesta.
Kyselin Eren urasta, joka alkoi 1950-60-luvun taitteessa Televisioteatterissa, kohtaamisesta Speden kanssa, Turhapuroista ja Vääpeli Körmyistä. Arvelin Eren työskentelevän ehkä hauskimmassa mahdollisessa ammatissa, siis Uunojen ohjaajana.
— Ohjaaja ei saa itse naureskella omille vitseilleen tai yleensäkään käsikirjoituksen vitseille. Eikä ne mua nauratakaan. Ne voisi oikeastaan laskea, missä on naurattanut. Ohjaajan tehtävä on kontrolloida ja katsoa, että kaikki menee oikein, Ere muistutti.
Hän paljasti innostuneensa Arto Paasilinnan kirjoista ja suunnittelevansa useammastakin niistä elokuva- tai televisioversioita. Kaikkien valehtelijoiden äiti -sarja oli jo purkissa, työn alla Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä (se tosin lykkääntyi ja vaihtui Suloiseksi myrkynkeittäjäksi) ja haaveena Hurmaava joukkoitsemurha. Ere yllättyi kuullessaan, että olin lukenut kuluneen vuoden aikana lukenut suurimman osan Paasilinnan tuotannosta.
Yritin saada Ereä vuodattamaan katkeruuttaan kriitikoiden nihkeästä suhtautumisesta hänen työhönsä. Ere ei provosoitunut, mutta olimme yhtä mieltä siitä, etteivät kriitikot kohtele komediaelokuvia reilusti. Komedioita pitäisi arvioida omalla asteikollaan eikä verrata kaikkea hienoihin taide-elokuviin.
Yhtäkkiä haastattelu muuttui varsin syvälliseksi. Ere vakavoitui ja alkoi pohtia filosofisia kysymyksiä huomatessaan, että ne kiinnostivat minuakin.
— Kuulun niihin sielukkaisiin ihmisiin, joiden mielestä tieto on tuhoisaa. Tulkitsen myös Raamatun tarinan hedelmän ottamisesta Tiedon puusta suoraan johtaneen tähän. Tieto on synnyttänyt esimerkiksi sodat ja luonnonmullistukset. Kehitys ei kehity ikuisesti, joskus tulee nollapiste. Me luulemme tietoa aina positiiviseksi, mutta usein se kääntyykin meitä vastaan. Atomipommi on yksi äärimmäisistä esimerkeistä.
Syvistä vesistä nousimme vielä pinnalle. Ere esitteli arkistohuoneensa, jota sotkuisuuden vuoksi kielsi ehdottomasti kuvaamasta, kaivoi minulle muutaman Vääpeli Körmy -elokuvan ja kertoi haastattelun olleen mukava kokemus.
Ere raotti tyttärensä Kiti Kokkosen huonetta. Kiti moikkasi kesken puhelunsa – hän oli koko haastattelumme ajan puhunut puhelimessa, mistä Ere hänelle motkotti. Anna-Maijan poika Petteri tarjosi minulle kyydin takaisin Helsinkiin.
Haastattelun ja Körmy-kasettien lisäksi sain mukaani lupauksen, jonka aioin lunastaa. Ere sanoi, että saisin seuraavana kesänä tulla seuraamaan hänen elokuvansa kuvauksia!
KERRON ERESTÄ todennäköisesti vielä monessa kirjoituksessa. Hänen ansiotaan on, että erikoistuin toimittajana suomalaiseen viihteeseen. Moni kirjoittamani tietokirja on saanut alkunsa tapahtumaketjusta, jonka ensimmäinen lenkki oli Ere Kokkosen haastattelu heinäkuussa 1993.
Ensi kertaa tavatessamme olin vasta 14-vuotias, mutta Ere piti minua täysiverisenä ammattitoimittajana. Pääsin hänen kutsustaan lukuisien elokuvien kuvauksiin niin Lyhtypirtin Viestin, Aamulehden kuin Ilta-Sanomienkin toimittajana. Luottamukselliset välimme johtivat suuriin etuoikeuksiin. Ere tutustutti minut kymmeniin ykköskaartin näyttelijöihin ja muihin taiteilijoihin. Kun hän perusti Komediateatteri Arenan (nykyinen Suomen Komediateatteri), sain nimeni pysyvästi ensi-iltakutsulistalle.
Milloin tahansa tarvitsin virallista tai epävirallista tietoa asioissa, joissa Ere saattoi auttaa, soitin hänelle. Silloin tällöin Ere soitti minulle tarjotakseen jotain mielenkiintoista juttua ennen muita medioita. Juttujen ilmestyttyä hän aina muisti kiittää (mikä on suhteellisen harvinaista). Muistelmia kirjoittaessaan Ere soitti kysyäkseen omaan uraansa liittyviä vuosilukuja, joita oli itse unohtanut.
Kävin silloin tällöin Eren kanssa Hakaniemen torilla tai kauppahallissa kahvilla ja lihapiirakalla. Kerroin työasioideni lisäksi ihmissuhdeasioistani ja haaveistani kirjoittaa kirjoja. Saamani tuki oli suurta ja vilpitöntä. Ja kun Ere kertoi minulle jotakin luottamuksella, en kertonut enkä kerro vieläkään sitä eteenpäin.
Ere puhui omista muistelmistaan vuosien ajan, enkä oikein uskonut hänen toteuttavan hankettaan. Syksyllä 2007 teos Muisti palailee pätkittäin kuitenkin valmistui. Oman kappaleeni sain omistuskirjoituksella.
Samana päivänä Ere kertoi, että aikoo lopettaa uransa. Ihmettelin hieman. Hänellähän oli aina mielessään seuraava elokuva ja pari tulevaa näytelmää tai revyytä.
— No mähän täytän ensi kesänä jo 70. Kuule Tuomas, ei mikään jatku ikuisesti.
Vuotta myöhemmin näin Eren Arenan ensi-illassa. Kättelyjonossa näytin hänelle puhelimestani viisikuisen poikani kuvan. Sairauden runtelema Ere ihasteli, onnitteli ja nauroi. Kuukautta myöhemmin sain kesken työkeikan STT:ltä tekstiviestin, jossa kerrottiin elokuvaohjaaja Ere Kokkosen kuolleen.
Muistin Eren sanat, jotka hän taisi sanoa jo ensimmäisessä haastattelussamme.
— Mä olen kuin hai. Kun se pysähtyy, se kuolee.
Ere Erkki Olavi Kokkonen
s. 7.7.1938 Savonlinnassa
k. 16.10.2008 Helsingissä
