Lokakuu 2018. Olen kuluvan vuoden aikana saanut tutustua perusteellisesti näyttelijä Ilkka ”Ilu” Heiskaseen. Toimittaja Liisa Talvitie kirjoitti Ilusta pari viikkoa sitten julkaistun elämäkerran ILU – Ilkka Heiskanen esittää (Docendo) ja itse sain toimia kirjassa tuottajana sekä kustannustoimittajana.
Ilun värikäs elämä oli ilman muuta kirjan arvoinen. Hän lähti jo 15-vuotiaana koulupoikana Kaliforniaan vaihto-oppilaaksi, esiintyi rodeoklovnina ja puuhaili muutenkin kaikkea muuta kuin opiskeli. Suomessa hän haki teatterikorkeakouluun ja päätyi Jouko Turkan oppilaaksi, sekoili näyttelijäkavereidensa kanssa ja lopulta tulisena luonteena pisti Helsingin Kaupunginteatterissa pukuhuoneensa palasiksi. Sen jälkeen elämä onkin ollut vähän tasaisempaa – onnellista uusioperhe-elämää sekä komeita rooleja teattereissa (mm. Pyynikillä Tuntemattoman sotilaan Hietanen), televisiossa (mm. Kotikatu, Taivaan tulet, Harvoin tarjolla) ja valkokankaalla (mm. Hiljaisuus).
Vasta eilen näin ensimmäisen kerran Ilun näyttämöllä, kun hän esitti Vantaan Teatterissa monologin Juhani Peltosen Elmosta. Yliluonnollisen taitavasta suomalaisurheilijasta kertova tarina oli alun perin radiokuunnelma, josta Peltonen vuotta myöhemmin kirjoitti myös romaanin. Olen sekä kuunnellut että lukenut Elmoni, joten sisältö oli melko lailla tuttu.
Jos ajatus pari tuntia kestävästä monologista kuulostaa hurjalta, voin vakuuttaa, ettei aika käynyt pitkäksi hetkeksikään. Ilu piti yleisön tiukasti näpeissään ensimmäisistä repliikeistä alkaen. Kertojaääntä esityksessä oli vain pieniä pätkiä kerrallaan. Varsinainen pihvi oli Ilun hersyvästi esittämissä hahmoissa sekä tietenkin Juhani Peltosen absurdin liioittelevassa, välillä tajunnanvirraksikin antautuvassa teksti-iloittelussa.
Andien talvikisoissa ja Derwangan kesäolympialaisissa menestynyt Elmo (seuranaan Kainalniemen Hiki) on ylivoimainen kaikissa lajeissa. Hänen maailmanennätystään sadan metrin pikajuoksussa on tuskin vieläkään rikottu, ottaen huomioon että kaatui kesken juoksun ja nousi ylös. Myös keihäänheiton 119 metriä lienee edelleen ylittämättä. Hiihtokisoissakin Elmo ehti pitää kunnon tauon, polttaa piipullisen ja ottaa nokoset kilpakumppaneitaan odotellessaan. Jääkiekossa muut suomalaispelaajat istuvat jäähyaitiossa, mikä on hyvä: Elmolla on enemmän tilaa peippailla jäällä. Selostajat Immo ja Lyly eivät turhaan peittele puolueellisuuttaan, vaan ylistävät Elmoa ja pilkkaavat röyhkeästi muun maan urheilijoita.
Elmo ihmisenä on melko väritön ja hyvin surumielinen hahmo. Hänen oma elämänsä jää huippu-urheilun varjoon, suurin rakkaus tuntuu tavoittamattomalta ja raastavalta, selostajien ja koko maailman hehkuttaman urheilusankari on todellisuudessa läpeensä vaatimaton mies, joka haluaisi omistautua Aliisalleen sekä omenapuiden viljelylle ja ortodoksisesta kirkkoarkkitehtuurista lukemiselle.
Nämä kaikki tyypit Ilkka Heiskanen tulkitsee erinomaisesti hyppien hetkessä roolista toiseen. Tahti on niin hengästyttävä, että yleisö joutuu jännittämään myös näyttelijänsä puolesta. Lämpö teatterisalissa nousee ja hiki virtaa Ilun kasvoilla, mutta puheenpärinä ei silti katkea. Mitä nyt ensi-illassa yhdessä kohtaa pokka meinasi pettää eikä naurava yleisö ainakaan helpottanut tilannetta. Ensimmäinen näytös on enimmäkseen nauramista, mutta toisella äänensävy on jo vakavampi ja yleisöstä kuuluu niiskauksia.
Jos ette ole koskaan nähneet erinomaista monologia, käykääpä katsomassa tämä. Vantaan Teatterin jälkeen esitys kiertänee ympäri Suomea eri paikkakunnilla.
Niin ja lukekaa se kirja!
