Kesäkuu 1993 – heinäkuu 1994. Kuten olen jo aiemmin kertonutkin, yksi suurista tavoitteistani oli saada Spede Pasanen ja Vesa-Matti Loiri Lyhtypirtin Viestin haastatteluun. Näistä todennäköisemmältä näytti Spede Pasanen, jonka arvelin saavani kiinni Spede-yhtiöiden kautta. Numero oli luettelossa.
Aloin järjestää asiaa ja sain Speden sihteerin langan päähän. En muista, yritinkö tätä kautta tavoittaa useamman kerran, mutta joka tapauksessa sihteeri lopulta antoi Speden matkapuhelinnumeron. Sen jälkeen itse Spede olikin helppo tavoittaa.
Pari vuotta aiemmin olin jo lähellä ottaa Spedeen yhteyttä, sillä olimme kaverini kanssa kehitelleet ikiliikkujaa. Laite näytti paperilla toimivan pomminvarmasti ja uskoimme, että Spede onnistuisi rakentamaan siitä toimivan prototyypin. Jossakin vaiheessa epäusko kuitenkin heräsi ja jätimme lähestymisen sikseen. Nyt olin kuitenkin lehteni asialla.
Olin jo 14-vuotiaana melko hyvin perillä Speden luonteenlaadusta. En kuvitellut, että hän olisi siviilielämässään hauska huumoriveikko. Uskoin silti saavuttavani hänen luottamuksensa esittelemällä rohkeasti asiani.
Asiallisesti Spede suhtautuikin.
— No mikäpäs siinä. Nyt on vaan hirveetä kiirettä. Soittele uudestaan vaikka vähän syksymmällä, hän vastasi ja puhelu jäi lyhyeksi.
Soittelin Spedelle varmaan kymmenkunta kertaa seuraavan vuoden aikana. Joka kerralla vastaus oli sama: juuri nyt oli kauheasti menoa ja asiaan pitäisi palata myöhemmin. Joinakin kertoina hän muisti nimeni suoralta kädeltä, joskus kiisti jyrkästi jutelleensa koskaan asiasta.
Heinäkuussa 1994 valo näytti vihdoin vihreää.
— Joo, kyllä mä sut muistan. Saadaan me se haastattelu järjestettyä. Tuu ens viikolla tänne Hesaan ja soita mulle, niin mä tuota niin varaan aikaa.
Tämä oli valtava helpotus. Olin nimittäin ehtinyt lyödä koulukaverin kanssa vetoa haastattelun onnistumisesta ja luvannut hänelle myös Speden nimikirjoituksen Uuno-vhs:n kanteen. Nyt voisin lunastaa lupaukseni.
Tein Spedelle haastattelukysymykset ja tein muutkin valmistelut. Helsingissä sitten soitin sovitusti ja tavoitin hänet heti.
— Mitä? Eikä varmaan ole sovittu mistään haastattelusta. Mä olen kuulepas nyt koko kuukauden täällä näin Keski-Suomessa. Soittele uudestaan sen jälkeen.
Samalle reissulle osui onneksi pari muutakin juttukeikkaa, joten matka ei sentään mennyt ihan hukkaan. Sen sijaan menetin kiinnostukseni Speden haastattelun jahtaamiseen. Maailmassa riitti muitakin aiheita.
Kun nyt jälkeen päin olen perehtynyt paremmin Spede Pasasen vaiheisiin, ymmärrän, että Spedellä oli noihin aikoihin paljon muutakin mietittävää. Kesällä 1993 hän oli itse tehnyt Uuno Turhapuron poika -elokuvaa ilman luotto-ohjaajaansa Ere Kokkosta, seuraavana kesänä hän tuotti uransa pahimpiin floppeihin lukeutuneen Uuno Turhapuron veljen — Uuno-elokuvan ilman Vesku Loiria. Pitkä parisuhde Riitta Väisäseen kariutui kesällä 1993, kun Spede sai lukea lehdestä Riitan seurustelevan Karl-Erik Mäkkylän kanssa ja vuotta myöhemmin kuuli heidän saavan lapsen. Oikeastaan sopii ihmetellä, miten ihmeessä julkisuutta ja haastattelujen antamista vihaava Spede suhtautui minuun näinkin myönteisesti.
Speden ja minun tiet kohtasivat sittemmin. Ainoan kerran tapasin hänet Johtaja Uuno Turhapuro, pisnismies -elokuvan kuvauksissa 1998, jolloin tein hänestä lyhyen ja epäonnisen haastattelunkin (saatan kertoa tästä myöhemmin). Lyhtypirtin Viesti oli tuolloin jo lakannut ilmestymästä ja työnantajanani oli Aamulehti.
Puhelinhaastatteluja tein Speden kanssa pari kertaa. Niistä viimeisen Ilta-Sanomiin 6. syyskuuta 2001, jolloin Spede vastasi Sarfvikin golfkentältä kesken pelin. Samalle kentälle hän kuoli tasan vuorokautta myöhemmin.
Speden kuolemasta alkoi urallani aivan uusi vaihe. Tein useita häneen liittyviä juttuja vuosien varrella, ja tämä työ huipentui syksyllä 2017 kirjoittamaani elämäkertaan Spede, nimittäin (Docendo). Kesällä 1994 tekemiini haastattelukysymyksiin sain vastaukset hieman kiertoteitse — ja samalla sain tehdä perusteellisen tutkimusmatkan tämän ainutlaatuisen ihmisen elämään.