Päiväkirja. Tänään 21. joulukuuta 2018 tulee kuluneeksi tasan 30 vuotta eräästä tekemästäni päätöksestä. Lupasin silloin, että tästä lähtien kirjoitan ylös jokaisen päivän kaikki tärkeät tekemiseni. Olen suhteellisen kovapäinen, ja tähän asti päätös on pitänyt.
Teen siis päiväkirjaani 10958. merkintäni. Yksikään päivä ei ole vielä toistaiseksi jäänyt välistä – tosin tammikuussa 1992 vietin pari päivää niin kipeänä, ettei järkevää raportoitavaa juuri ollut.
28.1.1992 tiistai
Kuumeeni oli 39, 39.5, 39.6.
29.1.1992 keskiviikko
Kuumeeni oli 37.0 ja vihdoin 36.5. Mummi on hoitanut minua maanantaina ja tiistaina ja tänään aamulla. Pääni oli aivan sekaisin.
30.1.1992 torstai
Pääni on todellakin ihan sekaisin. Kaikki kuulemani unohtuu, ellen ajattele sitä kunnolla.
Aloittaessani päiväkirjan pitämisen olin pikkuisen päälle kymmenvuotias, joten tekstikin oli vielä melko lapsellista eikä kaikilta osin vastannut totuutta. En oikeasti hypännyt pienen mäen alle rakentamastani hyppyristä murtomaasuksilla 20 metriä tasamaalle enkä saanut koulun suoretkellä myyräkuumetta. Pidän tuon ajan kirjoituksia kuitenkin itselleni tärkeinä dokumentteina. Niistä heijastuu muisti- ja mielikuvia, jotka muistiinpanojeni ansiosta saattavat kirkastua hetkessä hyvinkin selkeiksi.
En kirjoita päiväkirjaan mitään Rakas päiväkirja -höttöä sieluni syvimpiä syövereitä kuvaillen tai hauku terapiamielessä kaikkia kohtaamiani ihmisiä. Kirjaan vain ylös päivän tapahtumat aamusta myöhäiseen iltaan, jos koen ne merkittäviksi. Jokaista lounasta tai voileipää, katsomaani tv-ohjelmaa tai dialogeja eri ihmisten kanssa en usein tallenna. Iloiset tai surulliset asiat kyllä ja senkin, jos oikein kovasti keljuttaa.
Kokonaisuutena merkinnät kuvaavat hyvinkin tarkasti elämäni kaikki tärkeät käänteet. Jälkiviisaana löydän sieltä ensimmäiset signaalit lähestyvistä kriiseistä, toisinaan myös määrätietoisia suunnitelmia nykyisen elämäni saavuttamiseksi ja välillä virheitä, jotka olisi pitänyt tajuta virheiksi jo ennen niiden tekemistä.
Välillä ihmettelen oman maailmankuvani muuttumista ja ajatuksia sekä arvoja, jotka ovat elämänkokemuksen lisääntyessä vaihtuneet hyvinkin toisenlaisiksi. Vanhoista kirjoituksista löytyy myös ideoita ja ratkaisumalleja jopa tämän päivän ongelmiini. Joskus auttaa pelkkä lukeminen: tuostakin selvittiin. Toisinaan lohduttelen tekstin kirjoittajaa: kunpa olisit tiennyt…
PÄIVÄKIRJAN PITÄMISESTÄ on tullut minulle niin pinttynyt tapa, ettei siihen kukaan tuttu kiinnitä huomiota. Se on vain yksi iltarutiineistani.
En suinkaan ehdi tai jaksa kirjoittaa joka päivä, vaan hoidan rästit jälkikäteen, usein viikon viiveellä. Vaikeinta oli armeijassa alokasaikana. En uskaltanut ottaa päiväkirjaa mukaan inttiin, vaan tein vihkoon salaisia tukisanalistoja, joiden mukaan täytin varsinaisen kirjan sitten kotona. Samaa taktiikkaa käytin pahimpien ruuhkavuosien aikana – oho, nyt päiväkirjani avulla huomaan, että ne ovat vähän hellittäneet.
Uskon, että päiväkirjan kirjoittaminen on harjaannuttanut muistiani merkittävästi. Pystyn muistamaan asiat parin viikon ajalta tunnin tarkkuudella, vuosien takaisetkin hyvin kirkkaasti. Nykyään tosin joudun päiväkirjaa kirjoittaessani käyttämään apuna menneitä kalenterimerkintöjä, puhelutietoja, viestiketjuja tai otettuja valokuvia.
Tuntuu, että kahdesti elettynä (ensin livenä, sitten kirjoitettuna) kaikki jää paremmin mieleeni. Menneisyyteni ei ole sumuista mössöä, vaan koko 30 vuoden aikajana on täynnä helposti muistettavia virstanpylväitä, joista on sitten helppo hahmottaa pienempiäkin merkkipaaluja. Läheiset ihmiset tietävät, ettei mistään omaan elämääni liittyvästä asiasta kannata kiistellä – voin aina tarkistaa sen päiväkirjoistani. Ristiriitaista kyllä, ilman hyvää muistiani en löytäisi tuhansien päivien joukosta mitään etsimiäni merkintöjä.
OLEN ALUSTA ASTI kirjoittanut vain ja ainoastaan käsin, käyttämällä koulussa 1980-luvulla opetettua kaunokirjoitusta. Olisi tietysti saattanut olla järkevää siirtyä sähköiseen päiväkirjaan jo parikymmentä vuotta sitten, mutta periaatteellisista syistä en ole halunnut.
Luulenpa, että fyysiset kirjat säilyvät lopulta varmemmin kuin sähköiset tiedostot, vaikka ne voivatkin palaa hetkessä tuhkaksi. Minun ei kuitenkaan tarvitse pelätä, että tiedot joutuisivat vääriin käsiin, kun en ole lykännyt niitä pilveen kansainväliselle palvelimelle. Lisäksi arvostan itse täyttämiäni kirjoja esineinä paljon enemmän kuin calibrilla naputeltuja Word-dokumentteja. Hakutoimintoa niissä ei tietenkään ole, mutta kenenkään muun kuin minun ei tarvitse hakeakaan niistä mitään.
Halusin myös tarkoituksella kirjoittaa kaunokirjoituksella, jota muuten ei enää tulisi käytettyä. Tykkään vertailla vuosien aikana muuttunutta käsialaani ja päätellä sen sotkuisuusasteesta, kuinka stressaavassa tilanteessa (tai vaikkapa liikkuvassa junassa) olen mitäkin kirjoittanut.
VIETÄN JOSKUS kokonaisen illan kahlatessani päiväkirjoja läpi ihan vain omaksi ilokseni tai tarkoituksella ahdistuakseni. Kaivan niistä tietoja lähes päivittäin, tarvitsen niitä myös työssäni. Päiväkirjat ovat olleet korvaamaton apu esimerkiksi Lyhtypirtin Viestin vaiheista kirjoittaessani.
Täyteen kirjoitettuja kirjoja on nyt 25. Ne sisältävät 75 prosenttia elämästäni tarkasti dokumentoituna. Jos elän 80-vuotiaaksi ja jatkan harrastustani, prosentti voi nousta melkein 90:een. Kirjoja on silloin viitisenkymmentä, päiviä 25500.
Kun kynä lopulta kirpoaa lopullisesti käsistäni, joku saa koko roskan riesakseen. Sillä hetkellä kaikki salaisuuteni paljastuvat – ja se on ihan okei.
Jos perilliseni eivät piittaa kirjoista, toivoisin heidän toimittavan ne mieluummin johonkin arkistoon kuin heittävän elämäni kaatopaikalle. Ehkä päiväkirjat ovat tutkijoille hyödyllistä aineistoa – jos ei omin silmin koettuna historiana niin ainakin kuvauksena yhdestä pakkoneuroosista.
Valitettavasti omat jälkipolveni eivät taida päiväkirjoistani paljon hyötyä. Lapsilleni kun ei enää opeteta lainkaan kaunokirjoitusta. He eivät ymmärrä sanaakaan vääntämistäni koukeroista – sen enempää kuin vaikkapa esivanhempiensa sota-ajan kirjeistä tai muista käsin kirjoitetuista dokumenteista.
Mutta aika on silloin toinen. Ehkä apua voi pyytää joltain ystävälliseltä robotilta, joka skannaa tuon salakirjoituksen, tulkitsee ja lukee ääneen. Ehkä robotti voi jopa elää elämäni uudelleen. Kaikin mokomin.
