Toukokuu 2006. Työskennellessäni Ilta-Sanomien viihdeosaston toimittajana nappasin vastuulleni vuosittaisen euroviisuhoidon. Se kun tiesi lähes automaattisesti ulkomaanmatkaa joka toukokuussa. Toivoin aina mahdollisimman eksoottisten maiden voittoa, mutta ensimmäiset omat keikkani kolahtivat Tukholmaan, Tallinnaan ja Riikaan. Kärsivällisyys palkittiin, kun niitä seurasivat Istanbul, Kiova ja Ateena.
Kuten hyvin muistetaan, Suomi löytyi euroviisuista aina hänniltä, vaikka Suomen edustajia aina muistettiinkin etukäteen hehkuttaa ennakkosuosikkeina. Syy lienee meissä kisapaikoilta raportoivissa toimittajissa. Suomea todella ylistettiin ja juhlittiin, vaikka eurooppalainen tv-yleisö ja etenkin entiset itäblokin maat äänestivät aivan muita kilpailijoita.
Tästä viisastuneena pistin ämpärillisen jäitä hattuuni keväällä 2006, kun Lordi-yhtye lähti edustamaan Suomea Ateenan euroviisuihin. Olin tosin ollut riemuissani jo maaliskuussa, kun matkaan valittiin kerrankin omaperäinen edustaja. Suomen edustaja herättäisi huomiota televisiossakin, ei pelkästään euroviisuareenan lehdistön ja fanien keskuudessa.
Tein Mr. Lordista eli Tomi Putaansuusta ennakkojutun Ilta-Sanomiin muutamaa viikkoa ennen euroviisuja. Täyteen hirviöasuun ja muun muassa korkeakorkoisiin kenkiin sonnustautunut parimetrinen mörkö saapui Sanomatalon eteen tilataksilla ja riensin käsi ojossa häntä vastaan.
– Ootko sä se Lordi? varmistin.
– No v***u mitä luulet? monsteri nauroi.
Mr. Lordi poltteli ulkona tupakkaa välittämättä ohikulkevien ihmisten katseista. Teimme jutun pois, Jukka Lehtinen otti komeat kuvat ja aloin odottaa Ateenan-reissua.
EUROVIISUMATKALLE LÄHDIN valokuvaaja Pentti Nissisen kanssa. Nyt jo edesmennyt Pena oli paitsi huippuammattilainen, myös loistavaa matkaseuraa. Hän oli kohteilleen kohtelias eikä menettänyt hermojaan edes 30 asteen helteessä, jossa jouduimme operoimaan.
Tällä kertaa turnauskestävyyttä tarvittiin enemmän kuin aiempien vuosien keikoilla. Lordi-yhtye oli Ateenan euroviisujen ylivoimaisesti suosituin artisti, vaikka mukana oli jopa vuoden 1991 voittaja Carola Häggkvist. Lordi herätti heti myös kansainvälisen lehdistön huomion, joten me kotimaan median edustajatkin jouduimme kynsin hampain taistelemaan jokaisesta haastatteluminuutista mörköorkesterin kanssa.
Omaksi iloksi tekemäni videodokumentti Ateenan-matkasta 2006. Tekijänoikeussyistä vähän pätkitty.
Seurasimme Lordia viikon verran kuin hai laivaa, melkeinpä kellon ympäri: pohjoismaisten artistien Viking Partyyn, Suomen Kreikan-suurlähetystön residenssiin suurlähettiläs Ole Norrbackin vastaanotolle sekä ateenalaisessa yökerhossa järjestetylle livekeikalle. Kävimme yhtyeen kanssa myös paikallisessa kaupassa ostoksilla, mutta vartija heitti koko remmin ulos. Samoin hirviöt häädettiin Zeuksen temppelistä.
Lordin kulkiessa Ateenan kaduilla huomio oli taattu. Hirviöt sotkivat jopa liikenteen, sillä autoilijat pysähtyivät vihreisiin valoihin heitä ihmettelemään. Värikkäistä viisuedustajista lähti myös nopeasti kulkemaan erilaisia huhuja. Julkisesti uskostaan puhunut Ruotsin Carola arveli Lordin olevan satanisti ja monsteriorkesterin pelättiin suorassa lähetyksessä polttavan vauvanuken.
Viisureissua varten aloitimme Ilta-Sanomissa myös euroviisublogin Keikka Kreikassa, joka nousi viisuviikolla Suomen suosituimmaksi blogiksi keräten yli 22000 eri kävijää. Raportoimme siihen joka risauksen ja samalla tulimme nostaneeksi viisuhuumaa myös kotimaassa.
Keskiviikkona järjestettiin ensimmäiset pukuharjoitukset, joita luonnollisesti tarkkailimme katsomosta käsin. Lordi oli luvannut esitykseensä ennätysmäärän pommeja ja ilotulitteita, ja tämä lupaus todella lunastettiin. Lavalla nähtiin tulipatsaita ja -spiraaleja sekä räjähdyksiä koko rahalla. Lopuksi Lordin selästä kohosi valtavat siivet.
Semifinaalin kenraaliharjoituksissa yleisö (jota mahtui Ateenan olympiahalliin parisenkymmentä tuhatta) huusi niin villinä, että pikku hiljaa oli pakko uskoa ihmeeseen. Suomi ottaisi tänä vuonna kaikkien aikojen parhaan sijoituksensa euroviisuissa.
Parin vuoden ajan euroviisuissa oli ollut käytössä semifinaalijärjestelmä, joka mahdollisti surkeasti menestyneelle Suomellekin varman osallistumisen joka vuosi. Toisaalta se saattoi tarkoittaa sitä, ettei meikäläisiä nähtäisi enää koskaan euroviisufinaalissa. Jari Sillanpää putosi Istanbulin viisujen semifinaalissa (turkiksi ”yari final”) vuonna 2004, Geir Rönning seuraavana vuonna Kiovassa.
Aiempien vuosien tapaan kirjoitin valmiiksi kaksi erilaista juttuversiota: Lordi pääsi finaaliin ja Lordi putosi finaalista. Toisessa edustajaamme hehkutettiin, toisessa pohdiskeltiin, miten itäblokin maat taas äänestivät vain toisiaan. Kumpaankin versioon tarvittiin Lordilta yöllä vain yksi kommentti, jonka jälkeen lähetin oikean juttuvaihtoehdon johdolla matkapuhelimeen yhdistetyllä IS:n läppärillä eli ”mopolla” kotitoimitukseen Helsinkiin.
Huonosti menestyneiden viisuedustajien kommentit olivat jääneet historiaan. Tallinnan viisujen jälkeen Laura Voutilainen lausui ”Itkin, itkin ja itkin”. Istanbulissa Jartsa tiivisti tunnelmansa sanoihin ”Voi paska mikä harmi”.
Mutta tänä vuonna semifinaalin jälkeen ei itketty eikä harmiteltu. Lordi pääsi kuin pääsikin kymmenen karsitun maan joukossa lauantaiseen finaaliin. Tässähän tehtiin historiaa!
Mr. Lordi suhtautui menestykseen rauhallisesti. Kun kysyin, miten hän aikoo valmistautua finaaliin, hän vastasi:
– Mie polttelen tupakkia ja juon pepsimaxia.
Lauantaina 20. toukokuuta Lordi-huuma oli Ateenassa ja ilmeisesti koko Euroopassa jo niin kovaa, että kaikki oli mahdollista. Hyppäsin hotellistani taksiin ja ilmoitin kuljettajalle osoitteeksi olympia-areenan.
– Where are you from? Aah, Finland! The monsters! kuljettaja nauroi ja oli varma Suomen euroviisuvoitosta. Nyt minuakin alkoi kutkuttaa: yleensä taksikuskit tietävät asiat ensimmäisinä.
Silti pidin liioitteluna esimieheni viestejä Helsingistä. Alun perin toimituksessa uskottiin Suomen nappaavan taas yhden häpeällisen jumbosijan, mutta mieli oli viikon myötä muuttunut. Nyt yhtäkkiä varauduttiinkin kokonaisen erikoisliitteen tekemiseen, jos Suomi VOITTAISI euroviisut. Minä arvelin, että oltaisiin viiden joukossa.
Väkeä oli kuin pipoa eikä sisälle esiintymissalin puolelle enää ollut toivoa saada ainakaan pikkurahalla minkäänlaista lippua. Toimittajien ei siellä kannattanut ollakaan, sillä voittajan ratkettua kannatti olla hyvissä asemissa valtavan lehdistökeskuksen puolella.
Seurasimme siis ensin koko pitkän kilpailun suurilta skriineiltä. Lordi veti Hard Rock Hallelujahin hirviömäisen hyvin, suorituksen puolesta ei tarvinnut pelätä. Kun sitten monta kertaa kisaa jännittävämpi pisteidenlasku alkoi, pulssini hypähti pilviin.
Suomi sai heti ensimmäiseltä maalta Slovenialta kahdeksan pistettä. Sitten niitä alkoi ropista. Useita täysiä tusinoita. Pian Lordi oli tavoittamattomassa johdossa. Hallelujah!
Euroviisuvoittaja Lordi astui kansainvälisen lehdistön eteen klo 1.45. Mr. Lordilla oli päässään neljäntuulenhattu ja ensimmäisenä hän otti mikrofonin ja siteerasi Latvian viisun lällättävää kertosäettä.
– Wee aaare the winners of Eurovision…
Lehdistötilaisuuden jälkeen ei ollut enää mitään mahdollisuutta päästä Lordin lähelle tai ainakaan saada häneltä järkeviä kommentteja.
Lähdimme Penan ja Lehtikuvan Sari Gustafssonin kanssa taksilla Euroclubille odottelemaan voittajien saapumista. Aamuneljältä Lordi tulikin paikalle pitkällä mustalla limusiinilla ja joi viskiä suoraan pullosta.
Kesken juhlinnan kuulin kuitenkin järkyttävän uutisen: rakas kilpailijamme Iltalehti oli tekemässä jo huomiseksi (sunnuntaiksi) erikoispainosta, kun meidän juttumme tulisi ulos vasta maanantaina. Jouduin herättämään Ilta-Sanomien vastaavan päätoimittajan ja kertomaan hänelle tämän riemastuttavan tiedon. Tapio Sadeoja huokaisi raskaasti, mutta totesi että siinäpähän tekevät. Lopulta Iltalehden erikoislehti taisi olla jaossa vain muutamissa Helsingin keskustan kioskeissa.
Minäkin menin kahdeksi tunniksi nukkumaan ja aamulla annoin elämäni ensimmäisen tv-haastattelun englanniksi kreikkalaiselle tv-kanavalle – olinhan suomalainen, melkein sankari siis itsekin.
Lordi-yhtyeen jäsenet matkustivat Suomeen jo sunnuntaiaamuna. He suojasivat kasvonsa Disney-muovinaamareilla, sillä bändi ei tinkinyt periaatteestaan: oikeita naamoja ei julkisuudessa esitellä. 7 Päivää -lehti aiheuttikin kansainvälisen skandaalin esittelemällä Tomi Putaansuun maskittomia kuvia vieläpä lehden kannessa. Vihaiset Lordi-fanit kääntelivät kauppojen hyllyissä Seiskoja nurinpäin ja päätoimittaja joutui lopulta pyytämään tempaustaan anteeksi. Voi niitä aikoja.
Viisukeikkani sai eräänlaisen epilogin itsenäisyyspäivänä 2006, jolloin olin toimittajana linnan juhlissa. Mr. Lordi sai juhliin kutsun, mutta joutui jättämään pirskeet väliin erikoisesta syystä. Hän ei suostunut näyttäytymään ilman hirviömaskiaan eikä presidentin eteenkään sopinut marssia moisessa kostyymissä.
Tungoksen keskeltä bongasin kuitenkin Tomi Putaansuun silloisen vaimon ja katseemme kohtasivat. Oliko Lordi siis sittenkin paikalla? Jahtasimme Nissisen Penan kanssa rouva Lordia ympäri Presidentinlinnaa ja löysimme hänet lopulta eräästä tyhjästä kamarista. Pena sai napattua kuvan ja minä muutaman vastahakoisen lauseen. Selvisi, että avec oli tullut juhliin ilman varsinaista kutsuvierasta.
Kun enempää tietoa ei herunut, poistuimme huoneesta. Iltalehden toimittaja ja kuvaaja tulivat ovensuussa vastaan ja kysyivät, onko Lordia näkynyt. Vakuutin, ettei ollut ja harhautin kilpailijat toiseen suuntaan:
– Oliks toi Neumann? huudahdin ja osoitin tyhjyyteen.
Lähdimme olemattoman Neumannin perään ja Iltalehti jäi täpärästi ilman uutistamme.