Marraskuu 1995. Monena lauantai-iltapäivänä 1990-luvulla kiehautin kahvit ja korkkasin karkkipäivän herkut. Kelloradioni oli normaalisti RadioMafian taajuudella, koska edellisenä iltana olin kuunnellut Salovaaraa, mutta säädin sen Ylen Ykköselle. Tasan kello 15 alkoivat soida Big Benin maailmankuulu melodia ja sen jälkeen Asko Sarkolan rauhallinen kuulutus: Knalli ja sateenvarjo.
Brittiläisen Edward Taylorin kirjoittama viihdekuunnelma oli Suomessa saanut suuremman suosion kuin kotimaassaan. The Men from the Ministryä esitettiin Englannissa 144 jakson verran, mutta Taylor jatkoi sarjan kirjoittamista suoraan suomalaiselle yleisölle.
Knalli ja sateenvarjo oli juuri sellaista pölhöhuumoria, jota teini-ikäisenä rakastin. Pekka Autiovuoren esittämä Richard Lamm ja Kauko Helovirran Hannibal Hamilton-Jones työskentelivät ministeriön erikoisosastolla ja saivat työtehtäviä ilkeältä ja elostelevalta esimieheltään Sir Henryltä (Yrjö Järvinen). Joka ikinen työtehtävä tietenkin meni pieleen ja lopputulos oli farssi. Oli hämmentävää, miten hyvin tällainen toilailu toimi pelkästään kuuloaistin välityksellä. Knalli ja sateenvarjo oli jo aikoinaan äärimmäisen tarkasti rakennettua ja ajoitettua huumoria, mutta jaksot toimivat edelleen. Suuren kiitoksen saattoi antaa Kersti Juvalle, joka osasi kääntää vaativammatkin sanaleikit vähintään yhtä hauskoiksi kuin alkuperäisteksti.
Esimerkiksi käy vaikkapa mainoslause, jonka ministeriön miehet kehittävät saadakseen englantilaiset juomaan mieluummin olutta kuin teetä:
Tee on ku pissa. Olut ei.
(jaksosta Teekö terveellistä?)
Ensimmäiset Knallit ja sateenvarjot olivat alun perin jopa 50 minuutin mittaisia, mutta sittemmin ne tiivistettiin 35 minuuttiin, jolloin juoni eteni vauhdilla ja dialogi oli tarkkaan hiottua tykitystä.
Knalleja tuli radiosta aika harvakseltaan – vuosittain noin kahdeksan uutta jaksoa, uusintoja silloin tällöin. Nauhoitin jokaisen c-kasetille ja kuuntelin kyllästymiseen asti. Koska olin Lyhtypirtin Viestin päätoimittaja, minulla tuli tietenkin jossain vaiheessa ajatus päästä tapaamaan suosikkikuunnelman tekijöitä. Eikä pelkästään tapaamaan. Minähän voisin tunkea mukaan Knallin ja sateenvarjon äänityksiin.
Sarjaa ohjasivat Rauni Ranta sekä Lars Svedberg, joiden näyttelijäpuolisot olivat Knallissa keskeisissä rooleissa: Ranta oli naimisissa Kauko Helovirran kanssa, Svedbergin vaimo Aila Svedberg näytteli ihanan hömppää sihteeriä Mildred Murphinia. Rauni Rannan numero löytyi luettelosta helposti, joten rimpautin hänelle.
Minun ei tarvinnut tehdä vaativaa käännytystyötä. Ranta ilahtui kuullessaan, että sarjalla oli 17-vuotias fani, ja toivotti minut tervetulleeksi Pasilan Radiotaloon, kun Knallista ja sateenvarjosta tehtäisiin kuusi uutta jaksoa Radioteatterin studiossa. Tällä kertaa juttukeikka ei häiritsisi edes lukio-opiskelujani – kuunnelman nauhoitukset alkoivat vasta illansuussa.
MARRASKUUSSA 1995 pihistin koulusta muutaman tunnin, hyppäsin junaan ja hoitelin itseni pelipaikoille. Radioteatterin K2-studiossa äänitettiin tuolloin jaksoa Käyttövarma torvi. Rauni Ranta antoi minulle käsikirjoituksen ja istutti äänitarkkailija Mirja Pillin viereen. Seurasimme äänieristetyn ikkunan takaa näyttelijöiden työskentelyä studiossa.
Jakson juoni lyhyesti: krooninen tunaroitsija Richard Lamm oli pestattu teknologisen kehittelyn laitokseen testaamaan laitteiden idioottivarmuutta. Ja koska Lamm mokaa aina, tällä kertaa hän tekeekin kaiken oikein.
Pekka Autiovuori ja Aila Svedberg kävivät naama peruslukemilla, mutta takuuvarmasti ylinäytellen omaa dialogiaan.
LAMM: Mildred! Lennox-Brownilla oli otsaa tarjota minulle työpaikkaa pannuhuoneessa!
MILDRED: Älytön ajatus! Mitä siitä tulee, jos ministeriön keskuslämmitys alkaa reistailla?
LAMM: Mutta minä viis veisaan. Ette ikinä arvaa, mitä postissa tuli tänä aamuna!
MILDRED: Tuota… Varmaan se muoviankka, jota varten keräsitte kuponkeja.
Mikä ihmeen Lennox-Brown, ihmettelin. Samoin kuin sitä, ettei omaa suosikkiani Hamilton-Jonesia eli Kauko Helovirtaa näkynyt missään. Ohjaaja Ranta kertoi, että hänen sijaisenaan oli nyt ensimmäistä kertaa Heikki Nousiainen, jonka roolihahmo oli muuten sama, mutta totteli nimeä Roland Lennox-Brown. Samaa sijaiskäytäntöä oli kuulemma noudatettu Britanniassakin.
Olin aavistuksen pettynyt, vaikka Nousiainen oli roolissaan erinomainen ja muutenkin mukava mies. Kaikki näyttelijät suhtautuivat läsnäolooni suopeasti ja sain jutella heidän kanssaan äänitysten välissä.
Tuona iltana moni illusio meni rikki. Sir Henryn nuorta rakastajajarta, konekirjoittamon miss Bentwaterin tyttömäisestä kikatuksesta vastasi 66-vuotias Tiina Rinne, joka samaan aikaan näytteli Kotikatu-sarjan isoäitiä.Samoin yllätyin siitä, ettei Aila Svedbergin (tunnetaan myös Muumilaakson tarinat -animaation Niiskuneitinä) normaali puheääni ollut ollenkaan niin lapsekas. Vaikeinta oli kuitenkin suhtautua Yrjö Järviseen, jonka roolihahmo on suorastaan vastenmielinen. Todellisuudessa Järvinen oli ystävällinen ja rauhallinen mies, joka hymyili enemmän kuin puhui.
– Emme onneksi muistuta kovinkaan paljon roolihahmojamme. Jos näin olisi, minä hössöttäisin koko ajan hermostuneesti, Pekka toheloisi studion hajalle ja Yrjö joisi tauoilla kuusi konjakkia, Aila Svedberg naureskeli.
Knalleja kuunnellessa pystyi hyvin kuvittelemaan mielessään ministeriön erikoisosaston toimiston vedenkeittimineen ja arkistokaappeineen, mutta Radioteatterin studiossa näyttelijät vain seisoivat katosta roikkuvan mikrofonin alla ja luki repliikkejään suoraan käsikirjoituksesta – joskin voimakkaasti eläytyen.
Äänitehosteet tehtiin kuitenkin suurelta osin paikan päällä, ei jälkikäteen lisäämällä. Niistä huolehti järjestäjä Juhani Mäkinen, joka välillä kilisytteli astioita, kahisutteli papereita, poksautteli samppanjapulloja tai pamautti oven kiinni, jos käsikirjoituksessa niin luki. Radioteatterin studiossa oli monenlaista rekvisiittaa äänimaisemiin: hiekkalaatikko täynnä soraa tai pätkä kivilattiaa erilaisten askeleiden ääniä varten sekä omituinen, kierukkamainen käytävä, jonka uumenissa hälyäänet katosivat kokonaan.
Mäkinen kertoi, että eräässä Knallin jaksossa oli pitänyt luoda ääni, jossa sukkapuikkoihin työnnetyt sitruunat putoilevat lattialle. Aidot sitruunat eivät olleet tuottaneet sopivaa ääntä, joten tehostemies keksi iskeä lattiaan ikivanhasta autosta irrottamaansa äänitorven kumipainiketta.
Yhden illan aikana saatiin puolikas jakso purkkiin. Työnsä tehtyään jotkut näyttelijät kiiruhtivat vielä teatterille illan esitykseen. Minä käppäilin junalle.
Vähän jäi harmittamaan, etten tavannut Hamilton-Jonesia. Mutta onneksi ei ollut vielä liian myöhäistä, sillä Kauko Helovirta palasi rooliinsa pari viikkoa myöhemmin, kun äänitettiin Lars Svedbergin ohjaamaa jaksoa Teekö terveellistä. Investoin muutaman kymmenen markkaa junalippuihin ja palasin Pasilaan toisen kerran. Helovirta oli juuri niin ystävällisen oloinen setä, kuin olin kuvitellutkin.
– On ilo päästä näyttelemään välillä jotain oikein hauskaa. Kotikadussa roolini on niin raskas, niin raskas, Helovirta huokaili.
Arvostettu veteraaninäyttelijä teki tuolloin viimeisiä töitään. Hamilton-Jonesia näytellessään hänen sanansa sekoilivat enemmän kuin muilla näyttelijöillä, mutta yleisö ei sitä tiennyt. Ottoja otettiin niin monta kuin tarvittiin. Kotikadussa Helovirran roolihahmo kuoli seuraavana keväänä, itse näyttelijäkin syksyllä 1997.
Knalleja ja sateenvarjoja tehtiin Suomessa kaikkiaan 170 jaksoa vuosina 1980–2008. Näyttelijät vaihtuivat hiljalleen, mutta Pekka Autiovuori ja Aila Svedberg pysyivät mukana loppuun asti.
Ennen kuin juttuni Lyhtypirtin Viestissä julkaistiin, Rauni Ranta kertoi iloisen uutisen. Kaikki siihen mennessä tehdyt 126 Knallia ja sateenvarjoa esitettäisiin uusintana vuoden 1996 alusta alkaen – toki myös nyt äänitetyt uudet jaksot.
Menin kauppaan ja ostin tukkupaketin c-kasetteja.
Knalli ja sateenvarjo -kuunnelmia löytää nykyään myös Ylen Areenasta ja Ylen Elävässä arkistossa on useita aiheeseen liittyviä artikkeleita, joita olen linkannut tekstiin.
LPV 1/1996 (julkaistiin Viikko Kangasala -lehden liitteenä)
Erittäin informatiivinen artikkeli. Pidän blogistasi
Kiitos!