Elokuu 1996. Koko 1980-luvun ajan aina isänpäivän aikaan Arto Paasilinnan teosten rivi kasvoi lapsuudenkotini kirjahyllyssä, ja isä ahmi Arton uutuuden tuoreeltaan. Romaanien nimistä sekä Pekka Vuoren kansitaiteesta päättelin, että tarinat olivat hauskoja ja humoristisia: Herranen aika, Auta armias, Suloinen myrkynkeittäjä, Hurmaava joukkoitsemurha… Silloin uskalsin kuitenkin lukea vain takakansitekstit – viihdyin vielä Aku Ankkojen, Tinttien ja Asterixien parissa.
Maailman parhaan kylän ilmestyttyä syksyllä 1992 lukaisin sen sairaspäivänä pienessä kuumeessa, ja jäin saman tien koukkuun. Jouluna olin suorastaan väyrysmäisessä vauhdissa ahmiessani yhden päivän aikana kolme paasilinnaa.
Humoristisia romaaneja ei Suomessa oikein kukaan muu osannut tehdä Arto Paasilinnaa ja Veikko Huovista lukuun ottamatta. Aloin jäljitellä heidän huumoriaan myös kouluaineissani.
Tietenkin halusin myös Arton haastattelun Lyhtypirtin Viestiin. Hänellä oli Helsingin puhelinluettelossa numero vain kesäasunnolleen, josta yritin häntä moneen otteeseen tavoittaa. Taisin vongata Arton numeroa myös Ere Kokkoselta, joka oli alkanut tehdä paasilinnoista filmatisointeja. Jotenkin asia kuitenkin jäi. Lehteni eli ruuhkavuosia, enkä ehtinyt tehdä haastatteluja kaikista haluamistani henkilöistä.
Vasta Lyhtypirtin Viestin kalkkiviivoilla elokuussa 1996 haastattelu toteutui. Arto vastasi puhelimeen, tunsi sympatiaa nuorta lehtimiestä kohtaan ja toivotti minut tervetulleeksi kotiinsa Espoon Westendiin 7. elokuuta 1996.
Kodin parvella oli Arton työhuone, jonka kirjahylly oli täynnä hänen omia kirjojaan: kaikkien teosten eri painokset, myös ulkomaankieliset. Tässä vaiheessa Paasilinnaa oli käännetty ”vasta” 12 eri kielelle, nykyään määrä on yli neljäkymmentä. Haastattelun teimme alakerrassa – Arton vaimo Terttu Paasilinna järjesti meille kahvia ja pullaa.
Sanelukoneeni oli muistaakseni hajonnut, joten ääninauhaa tuosta haastattelusta ei ole tallella. Tässä suhteessa minulla oli Arton kanssa muutenkin huonoa tuuria. Myös myöhemmin Ilta-Sanomiin tekemäni Arton, Ere Kokkosen ja Esko Salmisen yhteishaastattelu on kadonnut.
Kaikkien aikojen viimeiseen lehtimuotoiseen Lyhtypirtin Viestiin kirjoittamani artikkeli oli kuitenkin kelpo lukujuttu. Arto kertoi odottelevansa postista juuri valmistunutta uutta romaaniaan Lentävä kirvesmies (WSOY 1996), joka sijoittui pronssikautiseen Suomeen.
Minua kiinnosti erityisesti se, miten kirjailija hankki materiaalia kirjoitustyönsä tueksi. Arto mainitsi tärkeimmäksi lähteekseen oman kirjahyllyn, mutta hän kävi myös kirjastoissa tutkimassa hyödyllisiä teoksia. Arton romaaneissa matkustettiin paljon, ja niin reissasi kirjailijakin, joka tallensi näkymiä ja yksityiskohtia kameralleen.
– Minulla ei mitään internet-liittymiä ole. Epäilen vielä tässä vaiheessa koko systeemin toimivuutta. Olen löytänyt internetistä vain silpputietoa.
Arton kirjoitusprosessi alkoi aiheen valitsemisella. Monen kuukauden kesäloman jälkeen hän siirtyi työhuoneelleen Portugaliin, jossa aloitti varsinaisen kirjoittamisen. Tietokone oli helpottanut työskentelyä.
– Viehättävintä aikaa on ilman muuta, kun saa mietiskellä aihetta seuraavaan kirjaan. Nyt minulla on aihe valmiina, mutta pidänpä sen vielä salaisuutena, kun en ole itsekään nähnyt viimeisintä teosta.
Haastattelun päätteeksi Arto antoi minulle pokkariversion Maailman parhaasta kylästä, ja sain siihen ammattiylpeyttä nostattavan omistuskirjoituksen: Tuomas Marjamäelle kollegialisin terveisin 7.8.1996 Arto Paasilinna.
Muistaakseni katsoin kotona sanakirjasta, mitä kollegia(a)linen tarkoittaa.
Lyhtypirtin Viesti tuli tiensä päähän, mutta yhteistyö Arto Paasilinnan kanssa jatkui moneen otteeseen. Ikimuistoisin kohtaaminen meillä oli Saimaan rannalla Savonlinnassa kesällä 1999, kun Ere Kokkonen kuvasi Arton kirjaan perustuvaa elokuvaa Hurmaava joukkoitsemurha. Pääsimme kuvauksiin yhdessä ystäväni Ilkan kanssa – hän Savon Sanomien toimittajana, minä Aamulehden.
Kauniina kesäyönä piti melkein nipistää itseään, että uskoi olevansa hereillä. Risteilimme pienellä laivalla pitkin peilityyntä Saimaata Olavinlinna taustallamme. Samassa kyydissä olivat muun muassa Vesa-Matti Loiri, Heikki ja Santeri Kinnunen, Tom Pöysti, Heikki Nousiainen, Ere, Arto ja moni muu arvostamani taiteilija. Kaiken lisäksi sain tästä reissusta palkkaa!
Iltaa jatkettiin rantasaunalla, mutta kaikki eivät sinne mahtuneet. Me Ilkan kanssa jäimme vapaaehtoisesti ulos – kuten myös melkoisesti konjakkia nautiskellut kirjailija Paasilinna. Istuimme kolmisin nuotion äärellä ja jatkoimme naukkailua pahvisista kertakäyttömukeista.
Ilkan kanssa olimme haaveilleet kirjailijan ammatista, ja nyt oli mitä parhain tilaisuus kysyä yhdeltä ihailemaltamme mestarilta neuvoja uralla etenemiseksi.
Arto katseli meitä pää hieman kallellaan, vinosti virnistäen.
– Kun minä olin viisitoista, kirjoitin ensimmäisen kirjani. Lähetin sen kustantajalle ja sain vastauksen. Siinä sanottiin, että kirja voidaan julkaista pienin muutoksin.
Tiesin Arton saaneen ensimmäisen romaaninsa läpi vasta kolmekymppisenä, joten tieto ihmetytti kovasti. Sitten Arto jyrähti.
– Minä poltin sen koko käsikirjoituksen!
Ilkan kanssa kummastelimme, miksi käsikirjoitus piti polttaa. Kustantaja oli kuitenkin kiinnostunut ja lupautunut tekemään siitä kirjan.
Arton kasvot synkkenivät ja hän nousi ylös pölkyltään. Hän astui eteemme selkä kumarassa, nosti nyrkin naamojemme eteen ja alkoi mylviä:
– Ennemmin syön rrrrrrupia polvistani, perrrrrrrrkele, ennen kuin nöyrrrrrrryn, saatana!
Asia tuli harvinaisen selväksi. Ohje oli aavistuksen radikaalimpi kuin Aamulehdessä oppimani ”nöyrä pitää olla, muttei nöyristellä”.
Parikymmentä vuotta myöhemmin selvisi, että väite teini-ikäisenä kirjoitetusta romaanista piti paikkansa, mutta polttaminen taisi olla liioittelua. WSOY nimittäin julkaisi syksyllä 2019 – vuosi Arton kuoleman jälkeen – hänen 16-vuotiaana kirjoittamansa lännentarinan Laki vaatii vainajia.
Rupiepisodin jälkeen otimme Ilkan kanssa hieman välimatkaa Artoon. Hän rauhoittui ja meni nukkumaan. Seuraavana aamuna hyväntuulinen kirjailija kertoi minulle skuupin: hänen muistelmateoksensa julkaisisi kotikustantamo WSOY:n pahin kilpailija Otava. Arto kun oli suuttunut häneen kohdistuneesta Helsingin Sanomien ivallisesta jutusta, ja Hesaria kustantanut Sanoma oli hiljattain fuusioitunut WSOY:n kanssa. Muistelmien lisäksi taloa oli meinannut vaihtaa koko kirjailija.
Maailman paras kylä oli mielestäni Arto Paasilinnan viimeinen kelpo kirja. Tuotteliaan kirjailijan olisi tuossa vaiheessa kannattanut vetäytyä nauttimaan miljoonistaan, joita hänen tuotantonsa jauhoi niin kotimaassa kuin ulkomailla kirjojen, näytelmien, elokuvien, kuunnelmien ja monenlaisten muiden sovitusten muodossa. Tai ainakin olisi pitänyt harventaa julkaisutahtia ja keskittyä kirjoittamiseen kaikessa rauhassa.
Arton kirjojen laatu laski vuosittain kuin lehmänhäntä. Sivumäärät vähenivät, fonttia suurennettiin ja tarinat sekä henkilöhahmot muuttuivat latteiksi ja sekaviksi. Lyhyenkin kirjan lukeminen loppuun asti alkoi olla tuskaa. Kirjojen julkaisemiselle ei tässä vaiheessa voinut olla muuta kuin taloudellisia perusteita. Kauppa kävi loppuun asti kuumana, tosin monet isänpäivä- ja joululahjat taisivat jäädä hyllyihin lukemattomina.
Loppuvuodesta 2001 Ere Kokkonen teki filmatisointia Arton vielä keskeneräisestä kirjasta, ”eroottisesta farssista” Kymmenen riivinrautaa, jossa Paasilinnan oloinen 60-vuotias Rauno Rämekorpi tekee kierroksen entisten heilojensa vuoteissa. Ei olisi ollut suuri vahinko, vaikka molemmat olisivat jääneet tekemättä.
Oli surullista seurata Arton käyttäytymistä Komediateatteri Arenan ensi-illoissa tai vaikkapa Ere Kokkosen hautajaisissa. Kirjailija humaltui, möykkäsi ja mesoi siitä, kuinka ”minun kirjojani on käännetty niin ja niin monelle kielelle”.
Artolle perustettiin oma nimikkoseura Arto Paasilinnan Seura, jonka tapahtumissa ja jäsenlehdessä mestaria palvottiin (lukijoiden) kyllästymiseen asti. Seura lienee ainoita, joka on lopetettu jo kirjailijan eläessä.
Artolla ei ollut minkäänlaista kykyä nähdä itseään kriittisessä valossa, vaan hän uskoi olevansa jatkuvan ihailun kohde. Istuin muutaman metrin päässä hänestä eräässä Arenan revyyssä, jonka sketsissä uutisankkuri luki ”Arto Paasilinna -uutisia”. Yleisö nauroi katketakseen, kun ankkuri lausui Paasilinnan sanatarkkoja omakehuja kirjojen painoksista, käännösmääristä ja itse rakentamistaan saunoista. Kirjailija itse myhäili tyytyväisen näköisenä: vihdoinkin ihmiset ymmärsivät.
Ollessani Ilta-Sanomien toimituksessa, sinne tuli usein Paasilinna-vinkkejä. Syksyllä 2004 hän oli käynyt ravintolassa Mokoma-bändin jäsenten kimppuun, koska nämä eivät olleet suostuneet laulamaan Artolle Sinistä ja valkoista kesken ruokailun.
– Syökää nyt viimeinen aterianne, sen jälkeen alkaa tappaminen! raivostunut Arto luki mokomille tuomionsa, ilmoitti ottavansa neljä bändiläistä niskalenkkiin ja tappavansa loput toisella kädellään.
Kollegani (tai minä, en muista!) soitti nolon kuuloiselle kirjailijalle, joka ilmoitti jo pyytäneensä yhtyeeltä anteeksi.
Kesällä 2008 Arto Paasilinna ajoi Länsiväylää väärään suuntaan ja lopulta rajun kolarin. Alkoi olla selvää, ettei kaikki ollut kunnossa.
Jouni K. Kemppaisen kirjoittama erinomainen elämäkerta Onnellinen mies – kirjailija Arto Paasilinnan elämä (Paasilinna 2012) antoikin lopulta selityksen ainakin osalle omituista käytöstä – runsaan alkoholinkäytön ja Arton luontaisten piirteiden lisäksi. Arto oli jo vuonna 2005 ollut hukkua Etelä-Afrikassa, minkä seurauksena hänen neurologinen toimintansa todennäköisesti heikkeni. Syksyllä 2009 iskenyt aivoinfarkti lopetti kirjailijan uran kokonaan, ja Arto vietti viimeiset vuotensa hoivakodissa.
Ristiriitaisesta henkilökuvastaan ja uran loppupään heikoista teoksista huolimatta pidän Arto Paasilinnaa yhtenä suurimpana suomalaiskirjailijana. Ensi vuonna hänen syntymästään tulee kuluneeksi 80 vuotta ja esikoisromaanin Operaatio Finlandia julkaisemisesta 50 vuotta. Saatanpa hyvinkin tarttua juhlavuoden kunniaksi Arton parhaisiin teoksiin.
Rakastettujen romaanien lista onkin huima: Jäniksen vuosi, Onnellinen mies, Isoisää etsimässä, Ulvova mylläri, Hirtettyjen kettujen metsä, Suloinen myrkynkeittäjä, Hurmaava joukkoitsemurha… Aihepiirit ovat mielikuvituksellisia, kirjojen huumori toimii edelleen ja niiden syvällisempää filosofiaakin ymmärretään ainakin Ranskassa.
– Yritän saada kirjoihini jotain sanomaa. Ne on kirjoitettu hyvinkin vakavista aiheista: itsemurhista, sairauksista, kuolemasta. Ei niitä ole tarkoitettu humoristisiksi. Joku lukee hotkaisten kirjani, jotkut etsivät niistä syvällisiä asioita, kirjailija Paasilinna totesi haastattelussani elokuussa 1996 – ihan vain kahvin ja vesilasillisen voimin.
Arton haastattelu ilmestyi Lyhtypirtin Viestin viimeisen numeron viimeisellä sivulla. Parin viikon päästä täytin 18, abivuoteni alkoi ja lehti jäi määrittelemättömän pitkälle tauolle.
Arto Paasilinna
syntyi 20.4.1942 Kittilässä
kuoli 15.10.2018 Espoossa
LPV 104, 4/1996
