Tammikuu-maaliskuu 1994. Oli kulunut kolme vuotta siitä, kun lehteni oli ylittänyt ensimmäisen kerran uutiskynnyksen. Median kiinnostus heräsi uudelleen tammikuussa 1994, kun toimittaja Tuija Manneri kirjoitti minusta Aamulehden Plussaa nuorille -juttusarjaan.
Juttu oli samanlaista hämmästelyä ja kuuluisuuksien listaamista kuin aiemminkin. Ehkä Lyhtypirtin Viestin 15-vuotias päätoimittaja oli kuitenkin vähän jo pääsemässä jyvälle julkkistoimittajan työstä.
— Kuuluisuudetkin ovat ihan tavallisia ihmisiä ja ainakin minulle kaikki ovat olleet hurjan mukavia. Arvostan heitä kaikkia todella paljon. Menestyneet ja tunnetut ihmiset tekevät valtavasti töitä eivätkä hevin anna periksi. Esimerkiksi Kalle Päätalo rohkaisi minua kirjoittamaan ja sanoi, ettei missään tapauksessa kannata heti lopettaa.
Rivien välistä saattoi lukea myös vihjeen harrastukseni kääntöpuolesta.
— Ennen aina ihmettelin, miten toiset saavat kavereita. Nyt tiedän, ettei ketään kannata ujostella tai vierastaa viittä minuuttia kauempaa.
Juuri noihin aikoihin, yläasteen viimeisellä luokalla kaveripiirini oli aika suppea.
Tulevaisuuden suunnitelmani kävivät Aamulehden jutusta ilmi. Enää en tavoitellut kovin tosissani Suomen presidentin tehtäviä – ainoastaan haastattelua.
Kaikesta vaivasta huolimatta lehdenteko on niin palkitsevaa, ettei Tuomas ajattelekaan sen lopettamista. Hän myös aikoo vakaasti aikuisena toimittajaksi tai kukaties kirjailijaksi.
— Tietysti olisi upeata, jos minustakin tulisi yhtä kuuluisa kuin ihmisistä, joita nyt haastattelen. Sillä tavalla saisi mahtavasti työnsä esille.
AAMULEHDEN JUTUN luki myös helsinkiläinen Apu-lehden toimittaja Eve Hietamies. Viitisentoista vuotta myöhemmin hän kertoi, ettei itse jostain syystä tarttunut juttuun, vaan vinkkasi siitä 7 Päivää -lehden toimittajalle Timo Kiiskelle.
Seiska oli perustettu vasta pari vuotta sitten ja luin sitä joskus isovanhempieni luona. En kuitenkaan ihmetellyt lehden rohkeaa linjaa – ahmin kaikki aikakauslehdet (Apu, Seura, Nykyposti, Se!, Alibi, Rikosposti), jotka satuin käsiini saamaan.
Timo Kiiski soitti ja kysyi, voisiko Seiska tulla tekemään Lyhtypirtin Viestistä jutun. Aivan tavanomainen se ei kuitenkaan saanut olla.
— Saisitko sä mukaan jonkun julkkiksen, niin voisimme seurata, miten sä teet niitä haastatteluja?
Lupasin järjestää asian. Olin suunnitellut seuraavaksi näytteljä Heikki Kinnusen haastattelua, joten voisin hoitaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Luin lehdestä, että Heikki näytteli Savoy-teatterin Vierailuteatteri-projektissa ja tavoitin vähäpuheisen miehen puhelimitse.
— Tässä Tuomas Marjamäki Kangasalta iltaa.
— Terve.
— Mä teen sellaista omaa lehteä kuin Lyhtypirtin Viesti.
— Aha.
— Ja haastattelen siihen kaikkia tunnettuja suomalaisia.
— Aha.
— Ajattelin kysyä, sopisiko sulle haastattelu.
— Aha.
— Se pitäis tehdä aika tarkkaan tuossa viikon päästä.
— Sopii. Soittele mulle kotinumeroon. Se on…
— Hieno juttu. Niin joo ja 7 Päivää -lehden kuvaaja tulee seuraamaan sitä haastattelua. Se varmaan sopii sulle.
— Aha…
Jos olisin ollut elämän parkitsema ammattitoimittaja, tässä vaiheessa olisi noussut sisu kurkkuun. Heikki Kinnunen ei ole helpoimpia haastateltavia eikä suhtaudu varsinkaan kevyempiin lehtijuttuihin läheskään aina suopeasti. En kuitenkaan osannut jännittää, vaan iloitsin onnistumisesta. Kinnunen oli ystävällinen ja mukava, eikä Seiskan fotarin Markku Wiikin läsnäolo tai edes kuvaaminen häirinnyt häntä mitenkään.
(Kerron Heikki Kinnusen haastattelusta myöhemmässä postauksessa.)
Kun kuvaaja pyysi meiltä iloisempaa ilmettä lavastettuun haastattelutilanteeseen, Heikki alkoi naurattaa minua.
— Siinä sä katsot, kuinka sun haastattelunauhurisi pyörii ja pyörii. Ja sä luulet, että se tallentaa tätä meidän puhetta. Mutta kun sä kotona painat tuota play-nappulaa, niin nauhalla ei olekaan mitään. Eikö ole jännä juttu?
7 Päivää -lehden iskuryhmä teki perusteellista työtä. Timo Kiiski ja Markku Wiik tulivat katsomaan kotitoimitustani Kangasalle ja veivät myös Kangasalan Lehtipainoon, jossa rasteroimme Lyhtypirtin Viestin kuvia. Timo haastatteli minua pitkään kasvotusten ja soitti vielä perään pitkän puhelunkin.
Juttu oli minulle mieluinen eikä siinä ollut turhaa skandaalinkäryä. Suurin yllätys on se, etten ole kehdannut selittää rehellisesti Lyhtypirtti-nimeä. Väitin sen tarkoittavan kotitaloamme.
EIKÄ TAASKAAN kahta ilman kolmatta. Seiskan juttu poiki yhteydenoton Radiomafiasta, jonka toimittaja Eve Roponen kutsui minut Herätysjuhla-aamuohjelmaan yli kuuden minuutin mittaiseen haastatteluun. Aamuseitsemältä studioon raahattu päätoimittaja kuulosti unenpöpperöiseltä.