LPV: Matti Ranin halusi insinööriksi tai Jeesukseksi

Joulukuu 1993. Ensimmäinen muistoni Matti Raninista lienee samantapainen kuin monelle muulle 1970-80-luvun lapselle. Se oli ääni, joka kuului punaiselta c-kasetilta Disneyn musiikkisadun alkajaisiksi.

Disneyn musiikkisadut ja Matti Raninin ääni kuuluivat ainakin minun lapsuuteeni.

Kun kuulet tämän äänen… …on aika kääntää sivua!

Vähän isompana – eli noin 12-vuotiaana – aloin fanittaa Mattia Komisario Palmu -elokuvien vuoksi. Hän esitti virkaintoista ja hieman esimiestään hölmömpää Virtaa. Komisario Palmun (Joel Rinne), etsivä Kokin (Leo Jokela) ja lain ylioppilas (myöhemmin tuomari) Virran muodostamasta kolmikosta Matti Ranin oli viimeinen yhä elossa oleva näyttelijä.

Aloin järjestellä haastattelua jo edellisenä keväänä. Kiireisen näyttelijän elämästä ei vain meinannut löytyä sopivaa rakoa, enkä minä puolestani tyytynyt Raninin ehdottamaan puhelinhaastatteluun.

Vasta loppuvuodesta tapaaminen vihdoin onnistui. Yritin saada sen osumaan samaan viikonloppuun kuin Elina Pohjanpään ja Pentti Siimeksen haastattelun, mutta Matti oli silloin vasta palaamassa lomamatkaltaan kaukoidästä ja kutsui kotiinsa Kasarmikadulle maanantaina 13. joulukuuta. Tämä tarkoitti sitä, että jouduin pidentämään Helsingin-reissuani enkä valitettavasti ehtisi kouluun ainakaan ennen tiistaita.

Oven avasi 67-vuotias näyttelijä, jonka valkoinen tukka ja parta korostivat Indonesiasta hankittua rusketusta. Suuressa, mutta hämärässä asunnossa soivat hartaat suomalaiset joululaulut.

– Toivottavasti sinua ei tuo musiikki haittaa. Palasimme matkalta vasta eilen ja yritämme nyt päästä vauhdilla joulutunnelmaan, Matti Ranin selitti.

Hänen vaimonsa Irja Ranin oli kotona, mutta pysytteli omissa oloissaan. Irjan vakavaa sairautta ei vielä tuolloin ollut diagnosoitu.

Matti Ranin030
Matti Ranin harrasti valokuvaamista ja antoi minullekin vinkkejä. – Otapa yksi kuva tässä peilin edessä – saat samalla mukaan myös sivuprofiilin. (kuva: Tuomas Marjamäki)

Haastattelun aluksi kysyin, voiko Ranin sukua kutsua teatterisuvuksi. Matti vakuutti, että voi. Ensin hän sanoi, että Suomessa ei ole kolmen sukupolven teatterisukuja kuin Rinteet, Jurkat ja Raninit.

– Ja Palot, korjasin muistamatta silloin, että myös Roineisiin tuo määritelmä kävisi.

Matti myönsi minun olevan oikeassa ja alkoi kertoa lapsuudestaan. Ensimmäisen elokuvaroolinsa hän oli tehnyt seitsemän kuukauden ikäisenä komediassa Ei auta itku markkinoilla (1927).

– Minustahan ei pitänyt tulla näyttelijä ollenkaan. Minulta kysyttiin 4–5-vuotiaana, miksi aion isona. Vastasin, että haluan tulla joko insinööriksi tai Jeesukseksi, sillä hänkin oli hyvä mies. Näytteleminen ei kiinnostanut tipan tippaa.

Matti Ranin paljasti, että hänen kirjahyllystään löytyvät kaikki Komisario Palmu -romaanit Mika Waltarin omistuskirjoituksella.

Matin vanhemmat Helge ja Saara Ranin olivat näyttelijöitä, minkä vuoksi Matti joutui Kotkan lyseossa silmätikuksi. Hän joutui lausumaan, näyttelemään ja ohjaamaan, vaikka ei itse sitä halunnutkaan. Vähän kerrallaan Matti Ranin ajautui näyttelijän uralle, alkoi esiintyä elokuvissa ja sai kiinnityksen Suomen Kansallisteatteriin.

– Nykyään näytteleminen on hyvin paljon vaikeampaa kuin silloin. Näytteleminen on nimenomaan työtä ja vielä raskasta työtä. Monet haluavat näyttelijäksi vain siksi, että tulisivat kuuluisiksi, mikä on kuin nousisi latvasta puuhun. Teatterissa opetetaan se nöyryys ja sitkeys, Matti muistutti.

Keskustelu ajautui lapsinäyttelijöihin, joiden kanssa Mattikin oli paljon työskennellyt. Hänelle lasten näytteleminen oli hyväksyttävää, kunhan nämä eivät matkineet aikuisia tai joutuneet paiskimaan töitä liian rankasti. Raninien kaikki neljä poikaa esiintyivät vuosina 1959–62 Tesvisiossa esitetyissä lastenohjelmissa (Pikkuväen iloksi, Raninien tv-perhe, Niksulan tv).

– Kaksi kertaa viikossa leikimme puoli tuntia tv-kameroiden edessä. Siellä syntyi Kasperteatteri. Esitimme lapsille nukketeatteria, lopuksi näyttelimme vain kameralle. Kasperteatteri on ollut minun ja vaimoni Irjan lemmikki kolmisenkymmentä vuotta. Meille on ollut tärkeää, että myös lapsille on teatteria.

Näyte Matti Raninin haastattelusta. Kannattaa kuunnella mm. mielipide Mikko Niskasesta kohdassa 4:15!

HUOMAAN OMAN LAISKUUTENI Lyhtypirtin Viestin numerosta, johon olen kirjoittanut Matti Raninin haastattelun. En ole jaksanut purkaa juttuun koko haastattelua (1 tunti 13 minuuttia), vaan pelkän alkupuolen. Olen jättänyt pois kaikkein mielenkiintoisimman, muun muassa Komisario Palmuja koskeneet kohdat. Koska haastattelun ja jutun kirjoittamisen väliin mahtui viitisen kuukautta, olin nämä jutustelut varmaan unohtanutkin.

Matti osasi hienosti perustella Matti Kassilan ohjaamien Komisario Palmu -elokuvien suosion, joiden hohto oli säilynyt entisellään (Palmu-uusinnat oli esitetty televisiossa loppuvuodesta 1991).

– Tapa, jolla noita elokuvia käsiteltiin, on klassillinen. Toisin sanoen niissä on käytetty sellaisia dekkariaineksia ja leikkaustapoja, joilla jo Hitchcock onnistui tekemään hyviä elokuvia. Kassila halusi niihin satiirisen otteen, ja hänelle annettiin siihen lupa. Osa menestystä oli sekin, että Kassila siirsi Mika Waltarin 1940-luvun taitteessa kirjoittamat tarinat 1930-luvulle.

Kyselin Matilta, olisiko Palmuja voitu tehdä enemmänkin. Miksi sarja jäi neljään elokuvaan, joista viimeinen (Vodkaa, komisario Palmu!, 1969) ei enää perustunut Waltarin aiheeseen.

— Kun Palmut siirrettiin ajallisesti 30 vuotta eteenpäin 1960-luvulle, se oli fläppi. Ja viimeinen meni poskelleen, ihan poskelleen.

Sitten Matti madalsi ääntään ja kertoi minulle suuren salaisuuden.

— On olemassa yksi käsikirjoitus, vielä yksi Palmu. Matti Kassila pyysi, että minä ohjaisin sen – hän ei enää jaksanut. Fennada-filmistä tuli myöntävä vastaus. Tutustuin käsikirjoitukseen ja muistankin siitä vielä aika paljon, mutta sitten tuli näyttelijöiden lakko ja homma katkesi siihen.

Tästä aiheesta, tekemättä jääneestä Lepäisit jo rauhassa, komisario Palmu -elokuvasta ehdimme onneksi puhua Matin kanssa vielä vuosia myöhemmin.

Sain muistoksi Raninin suvusta kertovan kirjan, Reetta Niemisen ”Voimaa uneksia, voimaa elää” (Weilin+Göös 1988)

Haastattelun päätteeksi kysyin jälleen haastatteluni kohdelta mielipidettä Lyhtypirtin Viestistä.

– Pidän sitä arvokkaana lehtenä, sikäli että se on sellainen nuorisokulttuurilehti. Ja toivon sulle menestystä sen toimittamisessa. Olen lukenut näitä sinun artikkeleitasi ja kunhan siitä vielä kehityt, siitä tulee ihan sanomalehtitavaraa. Toivon sulle kaikkea hyvää.

Sitten Matti piti pienen tauon ja mietti vielä sanojaan.

– Kuule, tuota, mä olen pitänyt sinun sitkeydestäsi, koska minua ei ole ollut helppo tavoittaa, niin kuin hyvin tiedät. Minusta se on suurenmoista. Pidä ominaisuutesi, kohtelias sitkeys, kun haluat jotain tavoittaa. Ja kunnioita toisen ympyröitä, ettet niin niitä murskaa, vaan lähde tätä kautta menemään. Pidä mielessäsi!

Lupasin pitää.

Matti Raninin haastattelu Ilta-Sanomissa 24.9.2004.

SYKSYLLÄ 2004 Matti Ranin julkaisi komean muistelmateoksen Käsi otsalla (Teos). Olin silloin Ilta-Sanomien viihdetoimittajana ja tartuin uuteen haastattelumahdollisuuteen enemmän kuin mielelläni. Luin koko paksun kirjan tulostetuilta paperivedoksilta ja sovin teatterineuvos Raninin tapaamisen silakkaravintola G. W. Sundmansiin.

En ole varma, muistiko Matti aiempaa kohtaamistamme, vaikka vein hänelle arkistoistani löytyneen kyseisen Lyhtypirtin Viestin numeron. Haastattelusta joka tapauksessa tuli yksi IS-urani miellyttävimmistä. Ilta-Sanomien juttuihin piti usein repiä otsikoita, joista haastateltavat pillastuivat, mutta Matti Ranin kertoi avoimesti elämänsä käännekohdista ja lopulta kehuikin juttua. Irja-vaimon kuolema ja uusi avioliitto sisustussuunnittelija Vuokko Raninin kanssa nousivat pääosaan.

Seuraava tapaaminen osuikin kohdalle nopeammin, kesällä 2005, kun haastattelin Mattia Naurattajat-kirjaa varten. Istuimme iltaa valoisalla kuistilla hänen Kulosaaren-kodissaan, hörpimme mansikkamehua ja puhuimme synkkääkin synkemmästä aiheesta: komedian tekemisestä.

– Elämä ei olisi mitään ilman komiikkaa. Ihminen ei hengitä ilman näitä äärialueita, komediaa tai tragediaa. Usein suuret tragediatkin päättyvät nauruun. Nauru laukaisee pelon ja surun, mutta sen kanssa pitää olla tarkkana, ettei siitä tule mautonta. Näytelmää ei peruta edes läheisen kuoleman vuoksi. Tiedän näyttelijän, joka meni näyttämölle samana päivänä kun kaksi hänen pientä lastaan hukkui. Hän teki sen ja näytteli. Jälkikäteen hän romahti.

Palmuveteraanit Pentti Siimes, Matti Ranin ja Matti Kassila Helsingin Kruununhaassa Rauhankadulla Komisario Palmu -muistolaatan paljastustilaisuudessa 12.5.2005 (kuva: Tuomas Marjamäki)

Matti Raninia oli helppo ihailla. Hän oli herrasmies, menneen näyttelijäpolven legenda, joka pysyi skarppina loppuun saakka. Komisario Palmu -elokuvien ja Tuntemattomassa sotilaan viimeisiin tähtiin lukeutuvana hän jakoi auliisti muistojaan ja vieraili erilaisissa aiheisiin liittyvissä tapahtumissa. Olin erityisen ylpeä, kun hän saapui Naurattajat-kirjani julkaisutilaisuuteen Orion-elokuvateatteriin syksyllä 2007. Se tapaaminen jäikin meidän viimeiseksemme.

Matti Ranin kuoli 87-vuotiaana marraskuussa 2013. Muistin silloin hänen sanansa.

– Ihmisen pitää elää elämänsä täysillä. Mitä enemmän ihminen kokee, sitä enemmän sillä on annettavaa.

Matti Ranin
Syntyi 21.11.1926 Tampereella
Kuoli 24.11.2013 Helsingissä

Lyhtypirtin Viesti 86, 4/1994

 

 

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *