LPV: Juice Leskinen käänsi ajatukset päälaelleen

Joulukuu 1994 – tammikuu 1995. Naamaani satoi märkiä räntärättejä, kun ylitin Hämeensiltaa ja suunnistin kohti Koskipuiston laidassa seisovaa Ruuskasen taloa. Olimme sopineet Juice Leskisen kanssa tärskyt hänen työhuoneelleen. Parhaiten se sopi tänään, kun olin päässyt koulusta jo klo 12. Myöhemmin iltapäivällä Juice olisi kuulemma jo ”liki nukuksissa”.

Kuukautta aikaisemmin olin kysynyt valtakunnallisesta osoitepalvelusta Pauli Matti Juhani Leskisen osoitteen ja kirjoittanut hänelle kirjeen. Vastaus kolahti postilaatikkoon joulun välipäivinä.

Juice Leskinen nousi legendojen joukkoon jo eläessään. Oli sitä varmasti jo tammikuussa 1995. Tunsin jonkin verran hänen musiikkiaan, mutta enemmän arvostin häntä sanankäyttäjänä – samalla tavoin ihailin Vexi Salmea, Junnu Vainio -vainaata ja Ilta-Sanomien pakinoitsijaa Seppo ”Bisquit” Ahtia. En kuitenkaan ollut lukenut Juicen runokirjoja tai muitakaan tekstejä. Ennen haastattelua lainasin ystävältäni Räkä ja Roiskis -lastenkirjan, jonka taiturimaisesta sanoilla leikittelystä pidin kovasti.

Juicen toimisto sijaitsi Ruuskasen talon (Hämeenkatu 14 Tampereella) ylimmässä kerroksessa. Soitin ovikelloa ja vastaani tulvahti harmaa savupilvi. Sen keskellä seisoi Juice Leskinen, tietenkin palava savuke käsissään.

– Tuu sisään.

Olin odottanut näkeväni Juicen massiivisen kirjakokoelman, mutta työhuoneen hylly oli harva. – Kotona mulla on suurin osa kirjoista, mutta kun ei ne kaikki mahdu sinne. (kuva Tuomas Marjamäki)

Satavuotiaassa talossa oli korkeat huoneet. Juice oli sisustanut työhuoneensa pikemminkin käytännöllisesti kuin esteettisesti. Hallitsevana elementtinä oli koko seinän levyinen Lundia-kirjahylly, johon ladotut teokset kertoivat omistajansa monipuolisesta kirjamausta. Toisessa hyllyssä oli stereolaitteisto ja vinyylilevykokoelma. Eri puolilla lojui kitaroita, mukeja ja tuhkakuppeja.

– Otatsä kahvia tai teetä?
– Voin mää kupillisen kahvia ottaa.
– Ei mulla ookaan kahvia tai teetä. Otatsä viiniä?
– Anna viiniä.

Edellinen haastateltavanikin oli tarjonnut minulle viiniä, joten tästähän alkoi muodostua jo tapa.

Juice kuitenkin täsmensi:

– Tää on alkoholitonta. Mä oon yrittänyt vähän vähentää. No nyt ei ookaan puhtaita kuppeja. Tää on melko puhdas.

Juice lorautti viiniä valkoiseen käytettyyn kertakäyttömukiin, jonka pohjalla oli pikkuisen tupakantuhkaa. Hän itse kaatoi juomaa kahvikuppiinsa, asettui työtuoliin ja laski mukin mahansa päälle. Paidassa luki suurin kirjaimin ÄETI – Juicen hiljattain julkaiseman runokokoelman mukaan.

Juicen edessä pöydällä oli sähkökirjoituskone sekä valkoinen A4-paperiarkki ja kynä – siltä varalta, että päähän sattuisi iskemään joku idea. Ja kyllä niitä iskikin.

– Mitä sää just nyt kirjoitat?
– Räkä ja Roiskis kakkosta. Sen nimeksi tulee Räkä ja Roiskis suuvedellä. Keväällä ilmestyy. Samalla mä kirjoitan Räkä ja Roiskis -näytelmää teatteriin.

Juice eli tuolloin lapsenmielistä aikaa. Hän oli juuri sanoittanut lauluja Pikku Kakkosesta tuttujen Karvakuonojen lastenlevylle. Kotona hänellä oli kaksi alle kaksivuotiasta lasta.

Kaivoin sanelukoneen sekä haastattelukysymykset laukustani. Juice sytytti uuden tupakan ja alkoi vastailla kysymyksiini. Pahoittelen äänitteen huonoa laatua – sanelukone alkoi vedellä viimeisiään.

Juicen saavutukset ja henkilöhistoria eivät olleet minulle kovinkaan tuttuja. Olisipa ollut Heikkis-Antin elämäkerta jo silloin käsissäni.

Tiesin lähinnä sen, että muutama vuosi aiemmin oli huhuttu Juicen kuolemasta, vakava sairaus oli riuduttanut hänet luurangoksi ja Juice vastasi puhelimeen ”Enkelparventiellä”. Samoin muistin lehtien kirjoittaneen huumejutuista, jotka osoittautuivat täysin perättömiksi. Näistä en uskaltanut kysyä yhtään mitään. Tiesin Juicen tehneen aikoinaan yhteistyötä Mikko Alatalon kanssa, mutta kuvittelin etteivät miehet enää olleet väleissä, joten en ottanut Mikkoa puheeksi. Tämäkin pelko olisi ollut turha.

Niinpä koko haastattelu kulki hyvin yleisellä tasolla ja Juicen omaan työhön keskittyen – siis luomiseen, kirjoittamiseen, sanoilla leikittelyyn sekä kirjallisuuteen, mm. Mika Waltarin ja Kalle Päätalon tuotantoon. Juice tuntui olevan siitä mielissään.

Juice pääsi tutustumaan myös aiemmin julkaistuihin Lyhtypirtin Viestin numeroihin.

– Johtuiskohan savolaisuudestani, että inspiraatio mulla toimii siten, että käännän kaikki ajatukset päälaelleen. Jos joku sanoo jotain, mun pitää päässäni laittaa vähintään kieltosana sekaan ja katsoa, miltä se näyttää sellaisenaan. Äitini vieraili meillä juuri neljä viikkoa ja kertoi, että olen lapsesta saakka tykännyt pelleillä kielen kanssa. Oon kuulemma ollut sellainen venkoilija, etten mitään oo osannut sanoa oikein.

Jos olin aikoinani jännittänyt omaperäisten Tarmo Mannin tai Kari Suomalaisen haastattelua, Juicen kohdalla otin ihan lunkisti. Vasta myöhemmin ymmärsin, että hänhän olisi halutessaan voinut kettuilla minulle tunnin verran päin naamaa. Juice ei kuitenkaan ollut edes rivien välissä ivallinen – ei edes silloin, kun kysyin, onko hän kokenut Jope Ruonansuun tai Timo Koivusalon tavoittelevan hänen mantteliaan (puolustus: viittasin heihin nimenomaan laulujen sanoittajina).

Nasevia vastauksia Juicelta silti sai. Esimerkiksi silloin, kun kysyin häneltä, onko jotain oleellista katoamassa, kun esimerkiksi kaiken musiikin voi nykyään tehdä kokonaan ”elektronisesti”.

– Mä luulen, että se on vain – tosin jo aika pitkään jatkunut – kokeilu. Elektroniikka on hyvä apuväline, mutta ihan sama asia, jos tässä alkais soitella huuliharpulla kaksi viikkoa yhteen menoon yhtä soittoa. Eihän sitä susikaan kuuntelisi. Tässä on nyt menossa sellanen ylimenovaihe, että tungetaan elektroniikkaa joka paikkaan. Kun uutuudenviehätys katoaa, ennen pitkää tämäkin viehätys syö itsensä. Ei mulla ole mitään elektroniikkaa vastaan, koska mä ymmärrän, ettei flyygeleitäkään puissa kasva. Mutta musiikki ei ole mitään tekniikkaa tai matematiikkaa, vaan tapa kommunikoida toisten kanssa. Jos koneet tekee sen keskenään, se on vähän sama kuin kaksi puhelinta soittelis toistensa vastaajiin.

Juicella oli aina edessään tyhjä paperi, johon sopi kirjata ylös mieleen juolahtavat ideat. Tässä syntyy ajatus tunnin pikajuoksusta Räkä ja Roiskis suuvedellä -kirjaan. (kuva Tuomas Marjamäki)

Ihmettelin Juicen luomisvoimaa. Hän oli kuitenkin lahjakas kaikessa mitä päätti tehdä, erityisesti tekstintekijänä. Näin hän itse kuvaili työtään.

– En voi päättää, että nyt mä teen laulun. Kun mietin aihetta, se hakeutuu tavallaan sille väylälle, josta sen helpoimmin tavoittaa. Jos ajattelee esimerkiks Näsijärveä: se on aikoja sitten miettinyt, miten pääsisi purkautumaan ulos, koska maa kohoaa pohjoisessa. Sitten se on keksinyt Tammerkosken. Samalla tavalla ajatus kiertää jossain selällä ja etsii uutta väylää. Siitä tulee biisi, pakina tai runo.

EHDIN TÖRMÄTÄ Juiceen vielä monta kertaa myöhemminkin, Aamulehden ja Ilta-Sanomien toimittajana. Lyhtypirtin Viestin haastattelun jälkeen tapasin hänet viisi vuotta myöhemmin, kun Juicesta kertova kirja julkaistiin juuri ennen 50-vuotisjuhlakonserttia. Menin esittäytymään – olettaen, ettei hän mitenkään voinut muistaa minua.

– Terve. Mutta eikös me olla jo tavattukin? hän sanoi kuin loukkaantuneena, etten muistaisi aiempaa kohtaamistamme. Juicen muistihan oli ilmiömäinen.

Kesällä 2002 olin Kangasalan Urkutehtaan takana terassilla kuuntelemassa Juicen ja hänen kitaristinsa Ari ”Kankku” Kankaanpään esiintymistä. Silloin Juice vaikutti pahantuuliselta ja nälvi yleisölle, joka olisi halunnut kuulla mieluummin Viidennentoista yön tai Syksyn Sävelen kaltaisia hittejä kuin harvinaisempia helmiä Juicen tuotannosta.

– Sovitaanko niin, että minä päätän täällä, mitä lauletaan? Jos mä soittaisin kaikki mun hittini, niin tää keikka kestäisi kaksi ja puoli viikkoa.

Ilta-Sanomien etusivun otsikko 11.6.2002.

Suurin huomio oli kuitenkin keskellä Juicen kaljua kulkevassa vaaksan mittaisessa tikatussa haavassa. Taas kerran hän siis onnistui kääntämään ajatukset päälaelleen.

– Lanttu halkes, Juice selitti, kun joku sattui asiasta kysymään.

Valppaana iltapäivälehden toimittajana soitin Juicelle seuraavana pankkipäivänä.

– Soittelin sellaisella asialla, kun sä oot ilmeisesti pääs lyönyt pahasti.
– Niin. Mitä sitten? Monta kertaa.
– Sehän on ihan tikkejä täynnä!
– Ei oo enää, ne on otettu jo pois. Kymmenen tikkiä. Mulla oli päässä enemmän tikkejä kuin jalkapallossa.

Juice kertoi, että heillä oli kotona ollut taulutalkoot, jossa tauluja oli ripusteltu seinälle. Likinäköinen Juice oli astunut sukkasillaan yhden taulun päälle, liukastunut ja kaatunut selälleen. Muut olivat soittaneet hänelle ambulanssin, itse hän ei olisi sairaalaan mennytkään.

– Mutta nyt pää pelaa ihan hyvin. Ei musta sen hullumpi tullut. Ei kai oikein olisi voinutkaan.

Jouduin kysymään Juicelta myös hänen ärtyneen oloisesta esiintymisestään Kangasalla. Juice ei ollut millänsäkään.

– En mä jaksa veivata aina samoja hittejä. Sinne tulee vaan jengiä, joka yrittää elää omaa nuoruuttaan – mikä tuskin tulee onnistumaan.

Juicen rehellinen puhelinhaastattelu nauratti koko toimitusta. Seuraavana päivän lööppi huusi: Juice satutti pahasti päänsä: Lanttu halkes!

Neljä vuotta myöhemmin Sanomatalossa oli paljon totisempi tunnelma. Marraskuussa 2006 tuli tieto legendan lähdöstä. Muun muassa munuaisten vajaatoiminnasta kärsinyt Juice kuoli matkalla sairaalaan vain 56-vuotiaana. Tavanomaisen parin aukeaman muistelujutun sijasta Ilta-Sanomat kasasi yhden illan aikana parikymmensivuisen Juice Extra -lehden.

 

Juice Juhani (ent. Pauli Matti Juhani) Leskinen
s. 19.2.1950 Juankoskella
k. 24.11.2006 Tampereella

LPV 93, 1/1995

2 comments

  1. Hänet minä olisin halunnut tavata. Ehdottomasti kansakunnan suurmiehiä, jonka arvostuksen uskon nousevan vielä tulevaisuudessa.

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *