Elokuvanäyttelijän itkevä leski ja toinen tositarina

Vaikka kirja olisi puhdasta fiktiota, usein mukana on ripaus totuutta. Näin kävi myös tuoreessa romaanissani Myöhäistä katua, jota kirjoittaessani sain innoitusta ainakin kahdesta tosielämän tapauksesta.

Niistä ensimmäinen osui kohdalleni yli kymmenen vuotta sitten, kun työskentelin Ilta-Sanomien toimituksessa. Uutispöydässä istuessani tuli usein vastattua toimituksen vinkkipuhelimeen, ja kerran linjoilla oli vanha, itkevä nainen, joka halusi antaa palautetta päivän lehdestä.

Tv-sivuilla oli arvosteltu 1940-luvulla tehty kotimainen elokuva, jonka pääosassa oli ollut rouvan kauan sitten edesmennyt aviomies. Nyt miehen roolisuoritus oli haukuttu lyttyyn teatraalisena ja pateettisena, vaikka aikoinaan elokuvasta oli tykätty kovastikin.

Puolisoaan kovasti kaipaava nainen ei ymmärtänyt kriitikon ilkeyttä – vaikka ilkeydestä ei tietenkään ollut kysymys. Arvostelija tuskin oli ajatellut, että hänen sanansa satuttaisivat enää ketään elossa olevaa.

Puhelu jäi kummittelemaan alitajuntaani ja muistin sen, kun Myöhäistä katua -romaanin päähenkilön Kauno Brandtin tarina alkoi puskea ulos mielestäni. Ajatella, jos aikoinaan kaikkien ihailema näyttelijä eläisikin vielä jossain unohdettuna ja lukisi itkien itsestään kirjoitettuja arvosteluja.

Kauno Brandtin näyttelijäsuoritus vedetään kölin ali Myöhäistä katua -romaanissa.

MYÖHÄISTÄ KATUA sisältää myös rakkaustarinan, jota en lähde tässä spoilaamaan. Kerron kuitenkin, mistä sain siihen innoituksen – jo pari vuotta ennen kirjoitusprosessin alkua.

Kesken erään työpäivän vaarini Topi soitti minulle talvella 2011 ja halusi puhua ehdottoman luottamuksellisesti. Asia oli tärkeä.

Mummuni oli tuolloin jo syvällä alzheimerin kourissa, ja vaari hoiti häntä kotona. Päivät olivat yksinäisiä, keskustelut puolison kanssa eivät enää onnistuneet ja sanaristikotkin alkoivat kyllästyttää. Vaarilla oli aikaa muistella.

Hän kertoi varusmiesajoistaan Ruovedellä kesällä 1951, jolloin oli jo mummun kanssa kihloissa – nuoripari oli menossa elokuussa naimisiin. Topi oli komea mies, joka soitti taitavasti harmonikkaa. Myöhemmin hän teki soittamisesta jopa elämänuran.

Ruovedellä hänen soittotaitonsa teki vaikutuksen erään majurin kahteen tyttäreen, joiden seurassa sotilas viettikin sitten tiiviisti kaiken vapaa-aikansa muutaman päivän ajan. Vanhemman siskoksen Seijan kanssa syntyi viaton romanssi, joka ei kaikesta kauneudestaan huolimatta edennyt pidemmälle. Nuoret päättivät sen yhteistuumin ja määrätietoisesti, mutta surullisina. Topi oli jo toiselle lupautunut, eikä moinen peli vedellyt. Seija ymmärsi, ja yhteys nuorten välillä katkesi kokonaan.

Myöhäistä katua ei kerro Topi-vaaristani, mutta hänen kertomuksensa antoi siihen inspiraatiota.

NYT YLI 80-VUOTIAANA vaari mietti, mitä hänen ihastukselleen sittemmin tapahtui. Miten Seijan elämä oli mennyt? Saattoiko hän olla yhä hengissä?

Lupasin selvittää, jos vain osaisin, mutta helppoa siitä ei tullut. Naisen nimellä ei löytynyt yhteystietoja. Sukunimi hänellä todennäköisesti oli vaihtunutkin, mikäli hän oli myöhemmin mennyt naimisiin. Tarkkaa ikääkään vaari ei osannut sanoa. Tie meinasi nousta pystyyn heti alkuunsa.

Sitten keksin tutkia asiaa tyttöjen isän kautta, tiesinhän hänen varuskuntansa ja sotilasarvon. Soitin entiseen palveluspaikkaani Ruotuväki-lehteen, jonka kirjahyllyssä muistin nähneeni kadettimatrikkeleja. Päätoimittaja Mikko Ilkko auttoi, ja lähetti minulle kopion matrikkelin kyseisistä sivuista.

Etsimälläni sukunimellä löytyi kaksi majuria, joista toinen oli palvellut vuonna 1951 juuri oikeassa varuskunnassa. Hänellä oli kaksi tytärtä, mutta näiden nimet eivät täsmänneet vaarin muistikuviin. Vanhemman nimeksi oli merkitty Anneli.

Minun oli kuitenkin pakko olla oikeilla jäljillä. Kysyin valtakunnallisesta osoitepalvelusta, löytyisikö Annelille tyttönimensä ja syntymävuotensa perusteella osoite. Sydämeni alkoi hakata kiivaammin, kun hakutulosten mukaan Helsingissä asui samana vuonna syntynyt Seija Anneli, jonka tyttönimi oli vaarini muistama.

Hän oli edelleen elossa ja hänelle oli osoite.

En aikaillut, vaan selvitin numerotiedustelusta Annelin numeron ja soitin hänelle. Vanha nainen vastasi puhelimeen ja kerroin terveisiä 60 vuoden takaa.

– Vai että Topi! Vieläkö hän elää! Mitä hänelle kuuluu?

Anneli kertoi seuranneensa sivusta vaarin elämää jo kuudenkymmenen vuoden ajan. Hänestä kun oli tullut erään musiikkialan vaikuttajan rouva, ja puoliso oli tehnyt töitä yhdessä myös vaarini kanssa. Romanttista sivujuonnetta Anneli ei ollut koskaan paljastanut miehelleen.

Anneli oli ollut leski jo jonkin aikaa, vaari menetti vaimonsa vuotta myöhemmin. Anneli ja Topi alkoivat soitella pitkiä puheluja toisilleen, lopulta kai päivittäin. Sitä en tiedä, muistelivatko he mennyttä romanssiaan vai vaihtoivatko vuosikymmenten kuulumiset – se ei kuulu minulle.

Entiset rakastavaiset eivät enää koskaan tavanneet toisiaan, mutta saivat vielä yhteytensä palautettua. Kun vaari neljä vuotta myöhemmin kuoli, sairaalan yöpöydällä oli kortti Annelilta. Pian myös Anneli jätti tämän maailman.

Myöhäistä katua ei ole vaarin ja Annelin rakkaustarina, mutta se inspiroi minua vahvasti. Tämä olisi sopinut myös vaarille, joka kiitollisena Annelin löytymisestä sanoi yllättävät sanat:

– Eihän sitä tiedä, vaikka joskus kirjoittaisit tästä.

KIRJANI VARSINAINEN tarina syntyi syyskuussa 2013, perjantaina 13. päivä, kun olin matkalla kesämökille maalaamaan portaita. Suljin autoradion, kun yhtäkkiä ajatuksiini tunki ikivanha elokuvanäyttelijä, jonka koko maailma oli unohtanut.

Hän oli Kauno Brandt, juuri vaimonsa menettänyt vanha näyttelijä, joka eksyy aamukävelyllään Suomen Filmiteollisuus Oy:n vanhoille studioille. Siellä Liisankadun sisäpihalla hän pelastaa loukkaantuneen tosi-tv-tähden hengen ja joutuu vuosikymmenten hiljaiselon jälkeen uudelleen julkisuuden valokeilaan. Samalla hänen menneisyytensä salaisuudet uhkaavat paljastua.

Tuon syksyisen viikonlopun aikana sudin portaita, ja samalla kirjan juoni muodostui mielessäni. Kotiin palattuani aloin kirjoittaa. Toisinaan homma ei edennyt ollenkaan, joistakin käsikirjoituksen versioista tuli hävettävän huonoja. Seuraavien kuuden vuoden ajan kirjoitin romaanin uudelleen kaikkiaan kuusi kertaa

Eräs lukija ilahtui erityisesti kirjan huumorista…

Kirja on nyt valmis, se ilmestyi Docendon julkaisemana tänä keväänä. Tunne on upea – kirjasta tuli juuri sellainen kuin olin haaveillutkin: tarina on kuulemma sekä naurattanut että liikuttanut lukijoitaan. Kirjaan on tartuttu innokkaasti ja sitä on sanottu helppolukuiseksi.

On ollut mahtavaa kuulla, mitä lukijat ovat pitäneet kirjan kolmesta päähenkilöstä: Kauno Brandtista sekä kahdesta toimittajahahmosta, härskistä Esko Kärkkäisestä ja sinnikkäästä Ella Pöyhösestä. Jotkut ovat tykänneet kirjan absurdistakin huumorista, toiset sen luomasta nostalgisesta tunnelmasta.

Tunnettu kirjavinkkari Henriika Tulivirta ehti jo arvioida romaanin Yle Kioskissa:

­– Mä pidin tästä kirjasta, tää oli mulle kevään positiivinen yllättäjä. Tässä on nokkelaa sanankäyttöä, tää käsittelee hienosti median valtaa ja vastuuta. Lisäksi tässä on mukana fiktiivisten hahmojen lisäksi todellisia henkilöitä. Tää oli vetävästi kirjoitettu lukuromaani, jota on helppo suositella melkeinpä kenelle tahansa, joka ylipäätään lukee kaunokirjallisuutta. Kaiken kaikkiaan tosi hyvää ajankuvaa.

Olisi mukavaa, jos sinäkin etsisit kirjani käsiisi. Voit tilata niitä suoraan minulta, mutta Myöhäistä katua löytyy myös kirjakaupoista, on tilattavissa verkoista ja lainattavissa kirjastoista.

Luettuasi voit kertoa minullekin, mitä pidit!

Ilmainen lukunäyte löytyy täältä!

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *